Ihminen ei elä yksinomaan kirjoista

Esa Antero Savola piti Jurvan kirjaston 140-vuotismerkkipäivänä puheen, jonka hänen luvallaan julkaisemme tässä.

Tätä ”asiakkaan puheenvuoroa” miettiessäni pohdin moneen kertaan suhdettani kirjastoihin ja – kirjoihin. Vaikka ensimmäistä kosketustani kirjaan en muistakaan, muistan hyvin ensimmäisen käyntini kirjastossa. Joudun kuitenkin aloittamaan hieman kauempaa, joten pyydän – kärsivällisyyttä.

En tule kodista, joka oli täynnä kirjoja. Vanhempani eivät paljon lukeneet, eikä oman huoneeni ensimmäinen kalustekaan ollut kirjahylly. En myöskään kuulu niihin, jotka kouluun mennessään jo osasivat sujuvasti lukea. Muistankin piinallisen tarkasti sen, miten Vähäheikkilän kansakoulun toisessa kerroksessa, etupenkissä istuen, opin lukemaan.

Minä tavasin. Siitä se alkoi. Meidän seudullamme ei ollut sivukirjastoa. Ei hätää. Turussa kiersi Aittalan Kalle ja 35 litraa sadalla kilometrillä kuluttava Ford Thames Trader. Se puuskutti lähiöstä toiseen ja oli Suomen ensimmäinen oikea kirjastoauto. Seitsemän metriä pitkä ja sinikylkinen, sisällä yli 1 500 kirjaa. Heti kun se pysähtyi, hymyili ovensuussa sydämellinen Wigrenin Terttu, jonka sanottiin osaavan kaikkea – jopa ruotsiakin. Alimmalta hyllyltä, kun hyvä onni osui kohdalle, löysin Yksisarvisen salaisuuden tai Tuhatkaunon tapauksen.

Sitten sain oman polkupyörän, ja kotoa luvan käydä yksin pääkirjastossa. Joki piti ylittää Aurasillalta, mutta sitä ennen oli jo pitänyt polkea Kaupunginsairaalan valtavan puiston halki. Kirjaston oli lahjoittanut tupakkakuningas Fredric von Rettig sillä ehdolla, että siitä tehtäisiin Tukholman ritarihuoneen tarkka kopio. Niin tapahtuikin, ja oli siinä pienelle pojalle juhlalliset, aateliset puitteet selailla Tintin seikkailuja.

Turku kasvoi, pojat kasvoivat, oli aika lähteä maailmalle. Opittuani lukemaan, piti vielä oppia opiskelemaankin. Bergenin yliopiston kirjastossa tuskauduin, kun en löytänytkään Georg Johannesenia, mistä luennolla oli puhuttu. Om den norske tenkemåten, jossa kirjailija tekee selvää norjalaisten ajattelutavasta, sarkastiseen ja norjalaisille niin epätyypilliseen itsekriittiseen sävyyn, puuttui hyllystä. — Olen pahoillani, tiskin takana istunut Hilde (jonka sukunimeä en enää muista) sanoi neuvoen patikoimaan itsensä Johannesenin pakeille, siitä samasta paikasta.

Löysinkin hänet työhuoneestaan yliopistolta, ja kerroin terveisiä Hildeltä. Esitettyäni asiani huomasin olevani kuulustelussa, joka sivusi retoriikan surkeaa nykytilaa, Vienamin sotaa ja – suomalaisia. Taisin selvitä tentistä, koskapa lopulta sain ostaa kirjan. Myöhemmin kuulin, että kirjastokin oli saanut oman kappaleensa.

Johannesenin kuoleman jälkeen Om den norske tenkemåten valittiin Norjan sodanjälkeisen ajan tärkeimmäksi (minun mielestäni: ainakin vaikeimmin saatavaksi) teokseksi, vaikka perusteluissa samalla todettiinkin, että harva sitä kuitenkaan oli lukenut.

Aikanaan tuli halu taas palata kotimaahan. Jurvan kirjaston oven taisin avata samalla viikolla kun muuttokuormakin oli purettu. Asuimme tuolloin tässä kirjaston takana olevassa kerrostalossa.

Norjassa meille oli syntynyt tyttö, Annika. Jurvassa hän aloitti koulunsa mutta eräänä päivänä kun tulin töistä kotiin, oli Annika poissa. Minä hätäännyin, kunnes keksin keittiön pöydältä huterilla kirjaimilla kirjoitetun viestin. Se oli seuraavanlainen: ”HEI! MÄ OLLEN KIRJASTOSSA. EI HÄTÄÄ SILLÄ MULLA ON AVAIN MUKNA JA MULLA ON SEKÄ KIRJASTOKORTTI!”

Hyvin erikoisen lokeron on muistoistani vallannut myös Kurikan pääkirjasto. Sen hyllyrivistiön väleissä nimittäin kirjoitin opettajakorkeakouluun tekemäni opinnäytetyön lähes kokonaisuudessaan. Tämä kaikki tapahtui, toisin kuin voisi kuvitella, hyvin kivuttomasti. Sillä välin kun Annika kävi Monnarilla tiheästi harkoissaan, minä kulutin aikaani naputtelemalla opinnäytettäni.  Lähdekirjallisuus oli käden ulottuvilla, kunhan vain sijoittui oikeiden hyllyjen läheisyyteen. Voin
liioittelematta sanoa, että edistyin paljon paremmin mihin olisin kotona kyennyt. Mutkaton ja mukava ilmapiiri heijastui uskoakseni työhönikin, koska se valittiin Jyväskylän opettajakorkekoulun vuoden opinnäytetyöksi, juhlallisin menoin. Kiitos tästä siis Kurikan kirjastolle!

Ajattelette varmaankin, että nyt olen turvallisesti kotona. Että seikkailun päivät ovat ohitse, etten enää vuodata tuskan, ilon tai jännityksen kyyneleitä. Olette väärässä. Vasta viime viikolla kyhjötin Raatten tiellä ruumiskasojen takana, sihdaten veli venäläistä silmien väliin: kirjan löysin uutuuksien telineestä. Viime kesänä taas osallistuin Sahalinin väestönlaskentaan, Anton Tšehovin selkärepusta ulos vilkuillen. Vähän sen jälkeen puksutin Paikallisjunalla Patagoniaan Paul Thoreuxin kanssa samassa compartementissa: tämäkin matkakuvaus löytyi Tšehovin tapaan poistohyllystä 20 sentin hintaan. Takahuoneen varaston alimmalta hyllyltä olen löytänyt Alexander Dumas’n Monte Criston Kreivin, ja sukeltanut poikavuosieni innolla taas Ifin vankilan syövereihin, mistä pudonnut säkkiin ommeltuna mustien vesien pyörteisiin ja – lopulta vapautuneena pulpahtanut pintaan, julmat koston mietteet mielessäni. Eilen ennen nukkumaan menoa kävin Jules Vernen mukana Matkalla kuuhun ja takaisin – kirja tuli kaukolainana jostakin lähes yhtä kaukaa. Tänä iltanakin aion vielä väitellä Tommy Olavi Tabermanin kanssa rakkauden olemuksesta siihen asti, kun vain silmäni pysyvät auki. Kaiken tämän, kuten tietenkin arvasittekin, olen löytänyt kirjankansien välistä. Olen tavannut kuuluisuuksia, niin neroja kuin psykopaattejakin, keksittyjä kuin todellisia. Sopinut salaisista tapaamisista kotona, lukusaleissa, luentosaleissa, kahviloissa, odotushuoneissa, metrossa, lentokoneissa. Puhunut saksalaisten, tšekkien, kiinalaisten, kurdien, inuitiittien ja sukupuuttoon kuolleiden intiaanien kanssa, ilman minkäänlaista kielitaitoa. Pelännyt sotaa, ebolaa, hirmuliskoja, tappajahaita ja neuvostoliittolaisia sukellusveneitä, joiden potkurit hyrisevät niin hiljaa, ettei niitä voi kuulla. Nähnyt ydinsodan syttyvän, ihmissuvun katoavan ja syntyvän uudelleen apinoina planeetalla, joka saattaa olla omamme. Mitä muuta enää voisin sanoa?

Päätän tämän asiakkaan puheenvuoroni Jörn Donneria mukaillen: Lukeminen kannattaa aina, vaikka onhan elämässä tietysti paljon muutakin tekemistä. Mihin siihenkin löytää tietoa – kirjastoista. Vielä kerran onnitteluni päivänsankarille, 140 vuotiaalle Jurvan kirjastolle ja – suurkiitos kaikille kirjastoille!

Jurvassa lauantaina 25.10.2014.