Gran Torino (2008)
Ohjaus: Clint Eastwood
Julkaisija: Warner Bros. Entertainment Finland Oy

Gran Torino antaa olettaa, että kyseessä on Likainen Harry v.79.05 tai Rankka Päivä goes Eastwood, mutta se ei ole. Tätä voisi pitää jopa pettymyksenä, ellei elokuva olisi niin pahuksen hyvä.

Eastwood esittää Walt Kowalskia amerikan puolalaista Korean sodan veteraania, joka solvaa etnisesti erilaisia ja samanlaisia, ja on muutenkin vetämässä vihaisena viimeisiä nikotiininmakuisia henkäyksiään (mielestään) aivan väärällä vuosisadalla.

Krätyinen ja vastahakoinen Kowalski inhoaa lapsenlapsiaan, ei tunne lapsiaan ja on haudannut juuri vaimonsa, kun hän tutustuu naapurin aasialaisiin ja sattuu joutumaan heidän puolustajakseen naapuriston jengiä vastaan.

Gran Torino on omituinen jännitys-buddy-mentor-vanhajäärä-länkkäri mallin -elokuva. Sen teemat kantavat ja toteutus on onnistunut. Eastwood ohjaa etäännyttävästi, melkein kylmän objektiivisesti, mutta taidolla, ja näyttelee sillä ainoalla tavalla, jonka osaa, kenties sitä särmikkäämmin mitä vanhemmaksi tulee. Muut näyttelijät seuraavat tarpeeksi hyvin vanhan herran vanavedessä.

Kowalskin ja naapurin pojan Thaon välinen juoni tuntuu tökkivän tai toimivan vaihtelevasti jälkimmäisen epävarman ja sosiaalisesti kömpelön habituksen ja ensimmäisen järkälemäisen vakauden vuoksi. Kowalski ja Thao ovat täysin eri maailmoista, niin henkilöhahmojensa kuin näyttelijöidensä puolesta, että epäsymmetriaa voisi jopa pitää erinomaisena.

Kowalskin ja naapurin tyttären, Sue Lorin, väliset kohtaukset toimivat tasaisemmin nuoren naisen luontevuuden vuoksi. Elokuvaa katsottuani toivoin, että heidän välisiä kohtauksia olisi ollut enemmän.

Ja se auto, tarinan alkusysäys, se on tajuttoman upea.

-ttt

Viisi kappaletta, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään

Nick Hornbyn kirjassa Uskollinen äänentoisto on verrattain hermoille käyvä päähenkilö nimeltä Rob. Hänen mielestään elämän keskeiset asiat voidaan kiteyttää viiden kohdan listoihin.

Esimerkiksi: viiden kaikkien aikojen ikimuistoisimman eron autiosaarilista. Lista viidestä bändistä tai muusikosta, jotka täytyisi ampua, jos tulisi musiikkivallankumous. Viisi kaikkien aikojen parasta levyjen ykköspuolen ykkösraitaa. Robin listoissa pääasia on oman
(musiikki)maun ympärillä pyöriminen – ja usein myös sen erinomaisuuden korostaminen. Ei ihme, ettei Rob tahdo kyetä pysyvään parisuhteeseen.

Toisaalta populaarikulttuuriin oikeastaan kuuluu se, että makuasioista saa – ja pitää – kiistellä. Tässä siis minun ensimmäinen ja tärkein listani: viisi kappaletta, jotka jokaisen on kuultava ainakin kerran eläessään.

5. Metallica: The Unforgiven (vain 1. osa, ei jatko-osia!)
Yksi puhdistavimmista hevikappaleista koskaan. Niinä aikoina, jolloin tuntuu että on jo pitkään vetänyt mukanaan kivirekeä ja saanut senkin vielä lopulta ojaan, on hienoa tuntea että joku laulaa juuri samoista asioista.

4. Cain’s Offering: Morpheus in a masquerade
Sonata Arctican entisen kitaristin Jani Liimataisen powermetal-essee. Kilometrien pituisesta sanoituksesta on aluksi vaikea tavoittaa aivan kaikkea, mutta Timo Kotipelto laulaa tyylikkäämmin kuin koskaan.

3. Kellopeliappelsiini-elokuvan tunnusmusiikki (futuristinen sovitus Henry Purcellin hautajaismarssista)
Arvoituksellinen, merkillinen, outo, uhkaava ja totaalisen vangitseva.

2. Black Sabbath: Solitude
Upposi mieleeni lähtemättömästi Mika Kaurismäen elokuvasta Zombie ja kummitusjuna. Valkoinen hahmo (kuoleman enkeli?) kulkee loppukohtauksessa katua alas ja taustalla soi tämä pohjattoman surumielinen, unenomainen ja raskaan hidas musiikki. Mutta laulaako Ozzy tosiaan tämän?

1. Iron Maiden: Hallowed be thy name
Etsi käsiisi vuonna 1982 ilmestynyt The Number of the Beast –levy, laita hyvät kuulokkeet korville ja valitse levyn viimeinen kappale. Kun kuolemaantuomitun viimeinen päivä virtaa kuulokuvina luoksesi, saatat ymmärtää miksi ”Meidenille” tosiuskolliset äänestävät tämän yhtyeen parhaimmaksi kappaleeksi kerran toisensa jälkeen.

Onkos tämä kirjastonhoitajan lista vähän synkkä? Sieltä putosi viime metreillä mm. Judas Priestin energiaa sykkivä Breaking the law. Millainen on sinun listasi? Auta tietämättömiä paikkaamaan kerrassaan raskauttavia aukkoja musiikillisessa sivistyksessä ja ohjaa heidät kirjastoon uusien musiikkikokemusten äärelle...

-Paula R

Rocky Balboa (2006)
Ohjaus: Sylvester Stallone
Julkaisija: FS-Film Oy

Minä nauroin räkäisesti epäuskosta kuullessani uutisen, että Stallone, tuo kasarin toimintatähdistä toiseksi suurin, tekee uuden Rockyn. Mielikuva, miten puuroturpainen, lerppasilmäinen, elämänmurjoma ikäloppu (i)koni nousee kehään nuorta mestaria vastaan vielä kerran, ei valanut uskoa onnistumisen mahdollisuuksiin. Sitten katsoin John Rambon ja mykistyin, häkellyin ja mietin, miten paljon voi olla väärässä kun ei tiedä ja, kenties, uuden Rambon yllättävä riman ylitys pätee myös uuteen Rocky-elokuvaan. Aloin olla jopa toiveikas.

Kun nimiteksti vaelsi ruudun ohi ja teemamusiikki alkoi soida, heräsi muistojeni homeisista koloista jo vainajaksi julistettu "Tää on Roki"-tunne. Elokuva suorastaan rypee sentimentaalisen seniilin sinnikyydellä nostalgiassa heti alusta lähtien. Se välttää koomisuuden ja sietokyvyn rajat täpärästi kuvauksen ja näyttelyn rosoisen vähäeleisyyden ansiosta. Kerronta toimii. Se on hidasta, paikoin laahaavaa, ja vahvasti sarjan ensimmäisen elokuvan kaltaista.

Tarinan keskiössä on vielä kerran uskomattoman tilaisuuden saava ex-ex-ex-maailman mestari. Mongertava, vähä-älyisen oloinen, mutta hyväntahtoinen, Rocky kankeine puujalkavitseineen ja liikeineen, on suorastaan sympaattinen hahmo. Rapistunut pugilisti tuo välittömästi mieleen Stallonen parhaimman roolityön elokuvasta Cop Land. Muut näyttelijät jäävät isännän jalkoihin, mutta mieleen takertuvat pahantuulinen pessimisti Paulie sekä Rocky Junioria näyttelevä Milo Ventimiglia. Jälkimmäinen ei tosin roolinsa tai näyttelijäntaitojensa, vaan hämentävästi siloiteltua Stallonea muistuttavan ulkonäkönsä ansiosta.

Viimein yleisesti veikeän alavireisten kohtausten jälkeen koittaa harjoittelumontaasin aika. Ennen elokuvan katsomista nauranut kyynikko on tyystin kadonnut ja keskenkasvuinen Roki-fani istuu tukevasti sen tilalla. Kehään nousu ja ottelu. Roki-fani saa tuskin pidettyä puotaan soffalla.

Rocky Balboa ei ole elämää suurempi elokuva. Se on yksinkertainen, uskottavuuden rajoilla kulkeva kertomus siitä miten iäkäs, rakkaimpansa menettänyt kehäraakki löytää uudelleen itsekunnioituksensa, päättäväisyytensä ja päämäärän. Rocky ei ole koskaan ollut enemmän altavastaaja kuin tässä ja juuri se tekee Rocky Balboasta hienon päätöksen vaihtelevan tasoiselle sadulle.

-ttt

Kirjaalija Virpi Hämeen-Anttilaa kuulemas kirjaston lukusalis……

Kirjastoautovirkaalija ei ollu lukenu Hämeen-Anttilalta ensimmäästäkää kirjaa mennesnänsä kuuntelohon kirjaalijaa kirjaston lukusalihin. Ennakkoasentehia ei ollu, paitti, niinku olis menny koulus kokeesihin valamistautumatta… eiku etupenkkihin… tai… jos ny kuiteski toisehen rivihin.

Kirjastoautovirkaalija yritti muorostaa kuvaa kirjaalijasta, näytti aiva tavalliselta naisihimiseltä, nuon niinku ulukomuoroltansa.

Kirjaalija alakoo kertua omasta työstänsä, kirjojen taustoosta ja kirjanteon vaikeuksista. Alootus oli kuulemma vaikiaa, sen tähäre, kun asiat ei oikeen heti lonksahtanu ja niitä oli niin palijo, sen takia kirjaalia totes, notta yleensä ensimmäänen luku jätettihin pois.

Hämeen-Anttilan jutustelu oli niin airon rehellisen kuuloosta, notta virkaalija oli täysin myyty mies ja päätti lukia kaikki teokset heti ensi tilas. Ja kun hän vielä siteeras Camuuta, siinä, notta ihimises kuitenki on enemmän hyvää, ku pahaa, mutta siitä pahasta on kuitenki helepompi puhua ja kirioottaa kuin hyvästä. Täs asias olin kirjaalijan kans enemmän, ku samaa mieltä.

Hämeen- Anttila kertoo omien romaanien aiheitten alakavan yleensä huonolta tolalta ja lopussa asiat rommanissa paranee ja niistä jää positiivinen kuva. Ja virkaalijastaki tuntuu, että Hämeen-Anttila ihimisenä on positiivisen utelias ja innostava ja innostuva.

Kaiken kaikkiansa illasta jäi erittäin positiivinen muisto ja ajattelemisen aihetta jäi runsaasti. Näitä uupeloo kirjastoautovirkaalija yön nukkuttuansa.

-Jouko

Pohjois-Koreasta

Onnea vaan kaikille synttärisankareille, paitsi sille yhdelle.

Kim Jong-Il, tuo Pohjois-Korean ylivaltias kahden sateenkaaren ja uuden tähden alla, rakastettu johtaja ja elokuvafriikki, vietteleepi 69 tai 68 -vuotispäiviään lähteestä riippuen (aivoja kutittaa tietää, miksi diktaattorit valehtelevat ikänsä vuodella Stalinin tapaan), tai viettäisi, jos Pohjois-Korea-asiantuntijaa Toshimitsu Shigemuraa on uskominen.

Teemana nälkäkuolemien, uudelleenkoulutusleirien ja valtavan propagandan Pohjois-Korea onkin tämän kirjastosedän mielestä sopiva tiistaille, sillä sain eilen luettua:

Guy Delisle
Pjongjang
WSOY 2009

Delisle vietti Pohjois-Korean pääkaupungissa kaksi kuukautta ranskalaisrahoitteisella animaatiostudiolla ja Pjongjang on hänen matkakertomuksensa. Delisle kuvaa vierailuaan arkisen rehellisellä tyylillä ja ahdas, autio Pjongjangin kulissikaupunki piirtyy lukijan silmien eteen selkeällä viivalla ja mieleen vahvana ja ahdistavana.

Ilman Delislen ironista otetta Pjongjang olisi rasittavan raskas, musta kertomus. Se, että pohjois-korealaisten kärsimyksestä ja nälänhädästä nähdään vain vilauksia massiivisen teatterin takaa, tekee Pjongjangista vakuuttavan kertomuksen. Lukija aavistaa pahaa tapahtuvan ruutujen takana. Hänelle ei kerrota siitä suoraan, eikä Delisle tyrkytä kokemustensa ulkopuolisia faktoja, arvailuja tai raportteja Pohjois-Korean tilasta, ja se vahvistaa henkilökohtaista kokemusta sulkeutuneesta maasta.

Delisle pyrittiin pitämään oppaidensa ja kieltojen toimesta mahdollisimman pimeässä tavallisten kansalaisten arjesta, välillä koomisuuteen asti, mutta kulissi muuttuu suorastaan traagiseksi kun näkee robottimaisesti haitaria soittavia lapsia, joiden kasvoilla on väkinäinen hymy ja kolkkona kellona kallossa kaikuu kysymys: "Missä ovat sairaat ja kehitysvammaiset?".

Pjongjang ei ole Delislen ainoa matkakertomus. Merkintöjä Burmasta julkaistiin aikaisemmin viimevuonna. Se on kepeämpi ja tuoreempi, mutta jää auttamatta Pjongjangin varjoon.

********
Kumppaniksi Pjongjangille suosittelen Christopher Hitchensin Rakkaus, köyhyys ja sota -tekstikokoelmaa, joka sisältää raportin Pohjois-Koreasta.

-ttt

Andy Riley
Huonosti käyttäytyvät siat
Ajatus kirjat 2010

Itsemurhapupujen isän tuorein ei ole itsemurhapupuja hauskempi. Kirjan sivuilla törttöilevät töykeät possut, joiden itsekkyys, väkivaltaisuus ja nautintoainehakuisuus on vedetty äärilaitaan. Ideaa voisi äkkiä pitää varsin hauskana, mutta Rileyn ruuti loppuu nopeasti, eikä itsemurhapupujen nokkeluutta saavutetta. Ei päästä edes lähelle.

Housemaisuudet naurattavat vain, jos ne ovat nokkelia, tulevat puun takaa ja tilanne on rakennettu huolella. Sikojen huonosti käyttäytymissarjaa ei ole rakennettu millekään muulle pohjalle kuin nopealle "hui kuinka töykeää"-efektille, mikä kuluu nopeasti. Rileyn kuvitustyö ei ole ilmeikästä, eikä eloisaa, vaan staattista stillkuvaa, joten siitäkään ei riemua irtoa. Muutamat naurut Riley kyllä saa kirvoitettua, eikä kirjasen lukemista pääse sen lyhyen keston aikana katumaan.

Vanhana Men Behaving Badly -fanina minua riepoo suuresti opukselle annettu nimi. Siat eivät ole lähelläkään Tonyn ja Garyn kaltaista neroutta, eloisuutta ja sisältöä. Suomentajan sietäisi saada sapiskaa ajatuksestaan suomentaa Ajatus kirjoille Selfish Pigs tällä tavalla. Häpeä!

-ttt

Pertti Jarla
Fingerpori III
Arktinen Banaani 2010

Makua voisi kuvailla boheemiksi ja puujalkamaiseksi, nokkelan jälkimaun saattelemana ja maku säilyy usean päivän ajan.

Yli kuusikymmentä sivua säteilevää suomalaista sarjakuvaa parhaimmillaan. Välillä nokkeluudet vaihtuvat silkkaan slapstikkiin, usein posket alkavat punoittaa kaksimielisyyksien äärellä. Fingerporin väki on ilmeikästä, persoonallista ja ääripäiden kyllästämää Jeesuksesta natsiin ja pitkätakkisesta pervosta hippiin. Huumorin pyhä sääntö, ajoitus, on Jarlalla hanskassa ja pyöreän kuvituksen vaivattomuus ja yksityskohtaisuus ovat harvinaista herkkua sanomalehtisarjakuvalle, tuttavallisemmin strippi-sarjakuvalle, jonka vuosikymmeniä kestänyt kutistuminen pikkuriikkiseksi amerikkalaismediassa, ei onneksi vaikuta kotimaisessa tuotannossa. Saamme nauttia Jarlan omintakeisesta tyylistä ilman ruututilan rampauttamista.

Kovissa kansissa Fingerporillisesta puolet ovat vanha-taskarimallisesti väreissä, toinen puoli ei. Tälläinen sarjakuvafani kuin olen, minua ei asia kiusannut eikä kiihottanut. Jarlan tussaus on tyylikästä ja lukisin Fingerporia mustavalkoisena taikka pinkkikeltaisena. Fingerpori ei ole Kiroilevaa siiliä, eikä Viiviä ja Wagneria, vaan aitoa Jarlaa. Se on ainutlaatuinen sarjakuva, eikä sitä voi suositella herkkähipiäisille. Meille rajoittamattoman huumorin ystäville, se on kansallinen aarre.

-ttt

Kirjastoviikosta

Tällaista tapahtumaa olisi tiedossa ensiviikolla. Pistämme reportaasia jälkeenpäin.

Viikko 6 on Kirjastoviikko

Lainan päivänä, 8.2.
Kurikan kirjastossa kahvitarjoilu 12.00-19.00.
Voit antaa palautetta kirjaston toiminnasta koko viikon

*******
Tutkija, kääntäjä, kuvittaja, kirjailija
Virpi Hämeen-Anttila
vierailee kirjastoissa
Jurvassa 10.2. kello 19.00
Kurikassa 11.2. kello 18.00

Osallistu viikolla arvontaan. Palkintona mm. Virpi Hämeen-Anttilan romaani Päivänseisaus.
Kahvitarjoilu

Vapaa pääsy!
Tervetuloa kirjastoon!

-ttt

Ensimmäinen blogimerkintä!

Tervetuloa Kurikan kirjastoblogiin!

Ensimmäiseksi blogimerkinnäksi on sopivaa käydä näköalatornissa ja keskustassa.

Näköala Loukajanvuorelta

Kurikan keskusta 1985





ttt