Kuka oli Kersti Bergroth?

Kersti Bergroth oli suomalainen kirjailija, joka syntyi 24.1.1886 ja kuoli syntymäpäivänään 89 vuotta myöhemmin. Siinä välissä hän ehti kirjoittaa näytelmiä, romaaneja, nuortenkirjoja, pakinoita, aforismeja, esseitä ja elokuvakäsikirjoituksia huomattavan määrän sekä ruotsin- että suomenkielellä. Valtaosa hänen tuotannostaan on suuren yleisön unohtamaa, mutta näytelmän Anu ja Mikko sekä salanimellä Mary Marck kirjoitetun nuortenkirjansarjan Eevan luokasta muistanevat silti monet. Kurikan pääkirjaston hyllystä tämä nuortenkirjasarja ainakin löytyi sekä varastosta kymmenkunta aikuislukijoille suunnattua teosta.

Kurikkalainen Esa Ristilä kiinnostui Kersti Bergrothin aatemaailmasta huomattuaan, ettei kirjailija koko tuotannossaan sano pahaa sanaa toisesta henkilöstä. Hänen aihetta koskeva lisensiaattityönsä tarkastettiin Tampereen yliopistossa 13.1.2011. Kolmisenkymmentä pääkirjastoon kokoontunutta kuulijaa pääsi Esa Ristilän mukana Kersti Bergrothin jalanjäljille.

Tutkimustyö vei Esa Ristilän varsin mielenkiintoiselle matkalle menneeseen maailmaan. Matka kulki sveitsiläisen arkiston ja tammisaarelaisen kartanon teesalongin kautta helsinkiläisen vanhustenkodin kellariin. Sveitsin arkistolaitosta hän lähestyi tummaan pukuun ja kravattiin sonnustautuneena taskussaan nippu suosituskirjeitä. Teetä hän nautti kahden vanhan kreivittären seurassa. Maalaispojan iloksi kreivittäret vaihtoivat sujuvasti puhekielen aina välillä ranskaksi. Vanhustenkodin kellarissa, kirjahyllyjen täyttämässä huoneessa hän tapasi toisen vanhan kreivittären, joka auttoi mielellään tutkimustyössä. Kreivitär soitti kenraalia tuomaan taksilla heti kirjan, jonka tajusi hyödyttävät Esaa tutkimuksessa. Tutkimustyö vaikutti olleen ajoittain salapoliisityötä. Viikkojen aherruksen arkistoissa palkitsi mielenkiintoisen kirjeenvaihdon löytyminen. Kirjastoon kokoontunut kuulijakunta ihastui Esa Ristilän lailla tuohon laajasti sivistyneeseen, monipuolisesti kielitaitoiseen, sosiaaliseen ja elämänmyönteiseen kirjailijaan.

Bergrothin teoksia Krannit-tietokannassa

Lappeenrannan kaupunginkirjaston Bergroth-sivu

Kirsti

Tuoretta strippisarjakuvaa!

Kotimainen strippi(eli sanomalehtimallinen)sarjakuva on ollut vahvassa nousussa enemmän tai vähemmän kymmenen vuotta ja viimevuosina kentällä on yhä runsaammat määrät päteviä naistekijöitä. Anni Nykäsen Mummo (Sammakko 2010) ja Tuuli Hypénin Nanna (Arktinen Banaani 2010) tuovat tuoretta jatkumoa tälle kultaiselle aikakaudelle ja paljon naurua lukijoilleen.

Nykäsen Mummo on saanut alkunsa Paloniemen Kiroilevan siilin tavoin blogista: http://mummo.sarjakuvablogit.com/. Päähenkilö on tomera mummeli/muori/mamma/mumma/isoäiti, jonka riuskat otteet, rivakat liikkeet ja epämummomaisuudet saavat lapsenlapset ja muut tylsät tallaajat kalpenemaan rinnallaan. Kliseisiin kompastellaan välillä, mutta ei sillä niin väliä.

Nykäsen kynänjälki on pyöreää ja selkeää. Se ei silmiä pistele ikävästi, vaan on kivaa katseltavaa ja omaperäistä. Nykäselle strippisarjakuvan ruudut ovat leppoisia katseen kohdistimia tiukkojen kehysten sijaan ja niiden yli mennään monesti nokkelasti. Mummo on verrattoman hauska sarjakuva.

Mummoissa on selkeästi sitä jotakin, mitä muista puuttuu, sillä Hypénin Nannassa on sellainen myös, ei tosin keskushenkilönä. Tämä mummo harrastaa myös epämummomaisuuksia (mm. nuorempia miehiä). Päähenkilö on ihmisystävän yhteiskuntakelposuus-kurssin läpäissyt kettutyttö, luonteeltaan välitön, vilpitön ja nopeasti-innostuva (hiukan Norpatin tapaan). Nanna matkaa opiskelemaan yliopistoon ja kohtaa kaupungilla on monenmoista väkeä: City-kaneja, -kissoja, -sikoja, -huuhkajia jne. sekä täysihmisen Ritun, joka ottaa Nannan kämppiksekseen. Vilahtaapa joukossa pahasuisia siilejä, sekä eräs sika, jolla on nätti vaimo. Viitauksia populaariin ja unpopulaariin piisaa. Pelit, opiskelija- ja city-elämä sekä inhimillistetyt eläimellisyydet ovat Nannan kantavat aihepiirit. Hypénin kuvitus on kelpoa jälkeä, jotenkin niin klassista, ettei sitä voi paremmin määritellä. Sarjakuva on sen verran hauska, ettei kuvitusta juuri kerkiä moittia.

-ttt

Levylautasella : Lady Antebellum

Grammy-palkinto, tuo musiikkimaailman Oscariksikin tituleerattu huomionosoitus, on jotain mitä moni tähtiin kurkottava muusikko halajaa. Helmikuussa ne jaetaan taas. Tarkastelussamme oleva albumi ja nimikkokappale ovat saaneet huikeat kuusi ehdokkuutta vuoden 2011 Grammy-gaalassa. Vuoden äänite, vuoden albumi, vuoden paras kappale, vuoden kantrikappale, vuoden kantrialbumi sekä paras kantriduo tai -ryhmä. Tässä jo monta todistetta siitä, että Lady Antebellumin albumi on tutustumisen arvoinen. Radiot ympäri Suomea soittavat nimikkokappaletta tiuhaan, joten varmasti olet sen jo aaltosurffailun tiimellyksessä kuullutkin. Nyt haastan sinut kuuntelemaan koko albumin.

-TimoN-

Matkojen matka

Isoollakirkolla pidettävien matkamessujen aikana sitä alkaa kirjastosedänkin mieli halajamaan pois täältä lumen keskeltä. Kaffipöydissä, baaritiskeillä, illanistujaisissa ja jopa kassajonoissa nostetaan pakkasen keskellä puheeksi, mihin haluisit lähteä matkalle, jos saisit matkustaa ihan minne vaan? Kun asiaa ryhtyy pohtimaan niin yksi asia nousee allekirjoittaneella ylitse muiden: tuo teiden kuningas, laulujen lähde ja minun suurin haaveeni, Route 66, automatka Chicagosta Los Angelesiin.
Markku Henriksson kirjoittaa kirjassaan ”Amerikan tiellä” osuvasti tästä matkahaaveitteni Graalin maljasta. ”Route 66 on maailman kuuluisin tie. Se on USA:n selkäranka. Se kulkee vihreän, keltaisen, punaisen ja harmaan maan halki. Se on osa Amerikkaa ja se on Yhdysvallat. Se on kaikkien teiden äiti.” Itse matkasta on kirjoitettu lauluja ja kirjoja ja on se ollut miljöönä monissa elokuvissakin. Ehdottomasti paras kirja suomeksi aiheesta on juuri tämä Markku Henrikssonin ”Amerikan tiellä – Route 66”. Oletpa lähdössä matkalle haaveissa tai oikeasti, lue tämä teos niin saat matkastasi enemmän irti. Teos sisältää itse tien historian ja nykypäivän, unohtamatta kaikkea siltä väliltä. Kirjoituksesta aistii maantien antamat mahdollisuudet ja suuren seikkailun. Arvosanaksi annan neljä autonrengasta neljästä, ja laitanpa päälle vielä vararenkaankin.

Get your kicks on route 66.

-TimoN-

Mahtava sarjakuvalahjoitus Huuda Huudalta

Huuda Huuda ilahdutti massiivisella lahjoituksella kirjastolle joulukuussa kuin pukki konsanaan. Lähetyksessä olivat huikeat 16 teosta joista seuraavassa pieni luonnehdinta.

1. Aapo Rapi: Kuningas Toffee
Aapo Rapi kuuluu kotimaisiin suosikkeihini. Erityisesti Pullapoika on mukava satumainen sarjakuva. Kuningas Toffee kuuluu myös sadun piiriin. Nyt Rapi kertoo mitä pahaa makeanhimoinen vallanpitäjä voi saada kuningaskunnassaan aikaan. Päähenkilö tutkii historiaa sarjakuvitetuista kirjakääröistä ja kamppailee saadakseen perheensä ruokittua. Rapilla on miellyttävä pyöreä tyyli, joka ei tosin pääse aivan oikeuksiinsa ahtaassa opuksessa.

2. Amanda Vähämäki: Äitienpäivä
Äitienpäivä kertoo saaristossa asuvista kaveruksista, jotka voivat matkustaa ajassa kaukosäätimellä. Vaikea sanoa mistä on kyse. Sarjakuva haastaa ottamaan selvää siitä mitä se haluaa sanoa, mutta minulla ei ollut aikaa tai kärsivällisyyttä siihen.

3. Anders Nilsen: Sisyfos
Kivenpyörittäjä tykkää hommastaan; masentunut minotauros ei tykkää mihin ahdinkoon on joutunut. Hahmojen välissä on utelias ankka. Mustaa huumoria.

4. Anna Sailamaa: Ollaan nätisti
Eripurainen, tavanomainen perhe, jokaiselle perheenjäsenelle on oma lukunsa ja vaihtuva kuvitustyylinsä.

5. Florent Ruppert & Jérôme Mulot: Apinatarha
Ruppertin ja Mulotin sarjakuvat nousivat ehdottomasti lahjoituksen parhaimmiksi. Apinatarha on kokeellinen, oivalta ja täynnä mustaa huumoria. Apinatarhassa on kokoelma lyhyitä, absurdeja, surrealistisia, makaabereja ja älyttömän hauskoja tarinoita. Arvet -tarinalle nauroin silmät vedessä ja pitkään.

6. Florent Ruppert & Jérôme Mulot: Uhkapeliä
Uhkapeliä on taasen kokonainen rikosmysteeri, joka aukeaa poliisin kuulustelujen aikana Epäillyt -elokuvan malliin. Takaumat ovat sanattomia. Homma toimii täydellisesti. Ruppert ja Mulot ovat pirullisen oivaltavia tekijöitä, jotka hallitsevat sarjakuvailmaisun ja omaavat omintakeisen, kieroutuneen mielikuvituksen. Herrat menivät suoraan seurantaan. Tätä on pakko saada lisää.

7. Glömp X
Glömp X on vaihtoehtosarjakuvakokoelma usealta tekijältä (Aapo Rapikin on joukossa). Olen hiukan huono arvioimaan tämän tyylisiä kokemuksia. Omituisuuksia, järjettömyyksiä, välillä järkeä, kummallisia ratkaisuja ja täysin auki jääviä kuvasarjoja. Kunpa oppisin kuvaamaan ja arvioimaan näitä jollakin selkeällä tavalla. Turska kukitti violetin. Laajenna lukukokemuksiasi, lue Glömp!

8. Jarno Latva-Nikkola: Tunteiden maisteri
Lahjoituksen makaaberein sarjakuva. Ahdistava ja ankea kuvitukseltaan ja tarinaltaan. Hauska myös. Vastenmielinen sarjakuva. Tykkäsin.

9. Jeffrey Brown: Haparointia
Omaelämänkerrallinen tarina yhdestä rakkaudesta. Päähenkilö on säälittävä, tarkertuva, läheisriippuvainen, herkkä ja epävarma sarjakuvapiirtäjä ja tämän vastinpari on kyvykäs, kannustava ja temperamenttisempi sekä vapaampi luonne. Brownin tyyli sopii sarjakuvan nimeen. Sarjakuva koostuu pienistä imelistä, noloista ja kivoista kohtauksista parisuhteessa. Sarjakuvaa lukiessa tuntee olevansa tirkistelijä ja valehtelijan kuuntelija.

10. Joann Sfar: Pascin
Sfar on yksi suosikeistani ja kuuluu ns. ranskalaiseen 90- ja 00-lukujen uudistavaan kultaiseen, nykyisin hallitsevaan, sukupolveen mm. Lewis Trondheimin, Christophe Blainin ja Manu Larcenetin kanssa. Pascinia odotin kaikkein eniten lahjoituksen sarjakuvista, mutta se jäi auttamatta Ruppertin ja Mulotin varjoon, vaikka on varsin hyvä. Pascin on kuvitteellinen elämänkerranomainen teos todellisesta henkilöstä Julius Mordecai Pincasista. Sfar tussaa rennolla otteella eloisan kuvan viimevuosisadan alun vapaamielisistä taidepiireistä ja sen riettaasta edustajasta. Dialogi on miellyttävän sfarimaista, äkkiväärää ja monitasoista. Kaunolla kirjoitetut osiot ärsyttivät.

11. Lilli Carré: Korpi-Peten kootut
Sarjakuvassa on kolme henkilöä: nimihenkilö, Paul Bunyan ja sonni, joka on Paulin työkaveri. Pete kertoo monologeja kuolleille eläimille, Paul kertoo naishuolistaan sonnille. Jutut menevät absurdin puolelle ja jotkut ovat hauskojakin.

12. Michelangelo Setola: Bar Miki
Bar Miki on tarina tehdastyöläisestä Arturosta ja hänen rumasta ja sairaasta lapsestaan. Masentava kertomus viattomuudesta, välittämisestä ja ankeasta maailmasta. Lyhyt, mutta koskettava.

13. Olivier Schrauwen: Poika kulta
Toinen sarjakuva rumasta lapsesta. Tällä kertaa maailma ei ole yhtä tyly, mutta rutkasti oudompi. Poika kulta on komea ja lämminhenkinen sarjakuva ja se on tehty sarjakuvan juuria Pikku Nemoa ja Keltaista kakaraa mukaillen. Suuret sivut, värikkäät kuvat ja vanhanaikaisuutta huokuvat hahmot ovat tuntuvasti erilaisia kuin muut nykyajan sarjakuvat.

14. Roope Eronen: Eläimiä
Erosen Eläimiä on kokoelma erilaisia tapahtumia eläinten elämästä. Omituiset, värikkäät ja sanattomat sarjakuvat on kuvitettu lapsellisella tyylillä.

15. Tommi Musturi: Samuelin matkassa
Puupäähatun juuri voittaneen Tommi Musturin Samuelin matkassa on psykedeelinen sateenkari-ilotulitus. Järjeä tästä on hankala hakea, mutta alitajuisesta matkakuvauksesta se olisikin turhaa. Samuelin matkassa tursuaa värejä ja omituisia sattumuksia.

16. Yong-Deuk Kwon: Yölinja
Yölinja kuvaa kaveruksia, jotka ihastuvat samaan tyttöön. Päähenkilö on sarjakuvapiirtäjä, yhtä nolo kuin Brownin Haparointia-kirjan sarjakuvapiirtäjä, ei tosin yhtä säälittävä. Ihastumisen jälkeen tapellaan, sovitaan, valehdellaan, vetelehditään ja aletaan puhumaan pahaa toisen seläntakana. Arkisenoloisessa sarjakuvassa lauletaan karaokea, juodaan ja tupakoidaan. Yölinja on harvinainen sarjakuvallinen ikkuna Etelä-Korean opiskelijaelämään. Miksi sarjakuvapiirtäjät ovat sarjakuvissa aina tuollaisia reppanoita ja neurootikkoja woody-allen-ääh-tyyppejä? Luuleeko ne olevansa sympaattisia? Johtuneeko Robert Crumbista?

Suurkiitos Huuda Huudalle lahjoituksesta!

-ttt

9 syytä lukea Luupäät

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta Jeff Smithin yhdeksänniteisesen Luupäät sarjakuvan ensimmäisen lehden (Bone 1#) julkaisusta. Kiitokseksi tein 9 kohtaisen listan miksi upposin Luupäiden tarinaan neljännen kerran.

I Trilogia: Se Mahtava Henkilökatras

1) Luupäät
Tarinan Luupää-kolmikko on mitä mainion. Leppo Luupää on kirkasotsainen ja hyväsydäminen sankari, joka saa kenet tahansa nukahtamaan lukemalla näille Moby Dickiä. Taavetti T. "Tahvo" on roopesetämäinen Luumäen entinen porho, jonka ahneuden ja kitsauden vuoksi serkuskolmikko ajetaan kotikaupungista ulos. Auvo, joukon pisin, on myös tyhmin ja täydellinen optimisti, joka seuraa Tahvon käskyjä kunnon duunarin tavoin ja harvoin lannistuu.

Luupäät ovat sympaattisia, hauskoja ja erehtyväisiä persoonia, joiden edesottamuksia seuraa mielellään. Erityisesti Tahvon ja Auvon keskinäiset jutut ovat kultaa.

2) Olga-mummu
Olga on rautamuori, tiukkailmeinen ja vahva kuin härkä, juoksee lehmien kanssa kilpaa ja körmyyttää konnia. Muu henkilökaarti (poislukien Luupäät, joita Olga ojentaa tämän tästä) seuraavat auttamatta jäljessä, vaan eivät ole kalpeita pahvihahmoja nekään. Romuluinen ja urhea tavernoitsija Viljami (kuten melkein kaikki laaksolaiset) ottaa yhteen Tahvon kanssa. Alfaurosten sarvienkolistelun muoto on usein vedonlyönti, jossa Tahvo huijaa ja juonii minkä ehtii. Salamyhkäinen punainen lohikäärme hiippailee Lepon jäljissä sigge suussa ja viljelee vihjailuja. Venlasta, Olgan vilpittömästä tyttärentyttärestä, kuorituu isoäitinsä kaltainen voimanpesä. Laakson muut otukset ja ihmiset saavat nekin omat äänensä kuuluviin ötököistä salaseuroihin.

3) Rottaoliot
Rottaoliot, karvaiset miehet tai "typerät, typerät rottaoliot", etupäässä toverit piirakanhimoinen ja äreä, edustavat tarinan pahaa voimaa persoonallisella tyylillään. Rottaoliotoverukset ovat sen verran koomisia pahiksia, että on uskomatonta, miten Smith on silti saanut rottaoliolaumasta uskottavan uhan. Uhka tiivistyy häjyyn ja sitkeään, karvaista t-rexiä muistuttavaan rottaolioiden pomoon Pääjehuun, pahansuopuutta tihkuvaan Kaapukäteen ja myyttiseen Heinäsirkkojen Herraan, joka käskee pimeässä ja hallitsee unia.

Vastavoimat ovat yhtälailla persoonallisia kuin päähenkilöt.

II Trilogia: Se Suuri Tarina

1) Dialogi
Smithin henkilöiden keskustelut huumoripitoisuudeltaan väkeviä. Persoonat pulahtelevat puhtaasti pintaan puhekuplissa, joita harvoin ängetään reunojamyöden täyteen. Auvon, Lepon ja Tahvon välinen dialogi on hulvatonta ja kun siihen lisätään vielä rautamuori Olga, joka saa asiat selkiintymään jopa Tahvon kanssa, sekä Viljami, joka ei saa, meininki nousee aika korkealle. Myös rottaoliotoverusten sanailu saa nauramaan. Dialogin aarreaitta on kuitenkin Auvo. Smith pääsee parhaimmillaan hervottomiin sfääreihin Auvon kautta oli vastinparina kuka tahansa.

2) Eeppisyys
Tarina on selkeän tolkienilainen: pienet ja vähäpätöisenoloiset Luupäät joutuvat suurten tapahtumien keskukseen. Loppua kohden konflikti Kaapukäden joukkoja vastaan kasvaa täysimittaiseksi sodaksi, jossa keskushenkilöiden toimet ovat ratkaisevia täydellisen tuhon uhan alla. Fantasia kasvaa pienestä mittavaksi sujuvasti ja viihdyttävästi.

3) Mielikuvitus
Smith kolkuttelee kliseitä, mutta saa niistä omannäköisiään. Puhuvien eläinten, arpisten sotureiden ja karvaisten miesten sekoituksessa löytyy yllätyksiä ja omituisuuksia, joita ei edeltä arvaisi. Smith leikittelee mittasuhteiden kanssa ja heittää sekaan kourallisen uniin keskittyvää mystiikkaa, jonka mausta allekirjoittanut ei niin piittaa, ja hämmentää lohikäärmekauhallisella vihollislaumasoppaa ja löytyyhän mausteeksi sitä muinaista voimakasta esinettäkin, fantasian ja sadun perusainesta, mutta hienovaraisesti säästellen.

Smithin kyky kiertää ja kierrättää kliseitä on erinomaisen oivaltava. Myyttisen tarinan perusainekset ovat kasassa, niitä ei voi välttää tämän tyylisessä kertomuksessa, mutta ne käsitellään melkein tunnistamattomaksi.

III Trilogia: Se Erinomainen Ammattitaito

1) Kuvitus
Jeff Smithin siveltimen jälki on puhtaan selkeää. Luupäät kumartavat kunnioittavasti Walt Kellyn kuin myös ankkamestari Carl Barksin suuntaan. Henkilöt ja ahtaat tilat ovat mainiosti kuvitettuja. Valoisat ja varjoisemmat kuvat välittävät tunnelmaa. Välillä maisema käy turhan ilmavaksi ja viitteelliseksi, varsinkin laajojen tilojen kuvaukset jäävät vaille tarpeellista yksityiskohtaisuutta, mutta kuvitus ei muuten silmiä särje.

2) Kerronta
Luupäiden lukeminen on jouhevaa touhua. Smith käyttää paljon lähes identtisiä ruutuja luoden onnistuneesti koomisen vaikutelman sellaista tarvitessaan ja toiminnan kuvaaminen onnistuu häneltä yhtä hyvin, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Parasta ovat Lepon pakomatkat, joiden käänteet ovat vauhdikkaita ja yllättäviä. Tarina rullaa saumattomasti, eikä kerronta töki juuri missään vaiheessa. Smith hallitsee ruudut ja ruutujen välisten taukojen käytön. Kunkin kappaleen ensimmäisellä sivulla Smithillä on usein kuitenkin pientä häikkää. Kappaleen avaavat sivut ovat lähes aina mallia: yksi yli puolisivuinen suurempi ruutu ja kaksi pienempää sen alla, mikä ei aina toimi hyvin.

3) Koska lukeminen kannattaa aina!


Epilogi: Ja On Siitä Muukki Tykänny!

-ttt

Fred Vargasin loistavuudesta

Sallin itselleni sen, että aloitan uuden vuoden pidäkkeettömällä ylistyksellä. Perustelen sen sillä, ettei Ranskan ehkä tunnetuinta nykydekkaristia ole vielä Suomessa riittävästi luettu ja ylistetty. Suomen Dekkariseura tosin myönsi Fred Vargasille ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2008.

Maskuliinisen kirjailijanimen taakse kätkeytyy mystinen nainen nimeltä Frédérique Audoin-Rouzeau. Hän on toiselta ammatiltaan keskiaikaan ja eläinten luihin erikoistunut arkeologi, joka antaa haastatteluja aniharvoin. Viime vuosikymmenen alkupuolella Vargas päätyi Ranskan salaisen poliisin jatkuvaan tarkkailuun, koska hän puolusti aktiivisesti murhista ja terrorismista syytettyä kirjailijaa Cesare Battistia. Elämä voi siis olla vähintäänkin yhtä ihmeellistä kuin fiktio.

Vargasin kirjoissa viehättävintä on se toteavan hyväksyvä asenne, jolla elämän ja ihmisten kummallisuuksiin suhtaudutaan. Osa henkilöhahmoista on kuin suoraan keskiajalta 2000-luvulle pöllähtäneitä. Keskushahmo komisario Adamsberg muistaa hädin tuskin pukea vaatteet päälleen oikein päin. Silti kyseessä ei ole erikoisilla henkilöillä hupsuttelu – he nyt vain sattuvat olemaan sellaisia. Asioihin suhtaudutaan ranskalaisille ominaisella kepeydellä, jonka voisi suomeksi kiteyttää ”jotta eiköhän se siitä”. Ja joskus stressaajan on pakko stressata, minkä sillekään voi.

Vargasit sopivat luettaviksi kaikkiin mielentiloihin: masentuneelle, kiireiselle, hullun rakkauden sokeuttamalle, suruunsa taipuneelle ja vihaansa eksyneelle. Omituista miten murhatarinoilla voi olla niin tyynnyttävä vaikutus.

- Paula R

Vargas Kranneissa
Kustantajan esittely

Levylautasella : Elvis

Las Vegasissa pyörivästä Cirque Du Soleilin Viva Elvis –showsta inspiraatiota ammentanut albumi esittelee rock´n´rollin kuninkaan monipuolisuutta sekä kykyä hallita kaikki genret. Näin nyt siis ainakin paperilla luvataan. Ollako vai eikö olla Elvis, tämä ei ole edes pulma. Levylautasen reunalta asiaa katsottuna kyseessä EI ole Elvis.

Elvis Presley – Viva Elvis (the album) 2010

Kolmetoista raitaa Elvistä. Lähtöasetelma sinänsä on mitä maukkain, mutta ensimmäisten sekuntien jälkeen karu todellisuus iskee tärykalvoon. Mitä ihmettä tämä on? Jotain tuttua mutta biisit silti kuulostavat aivan joltain kauhealta. Ensi reaktioni, YÄK en tykkää. Ensi järkytyksestä toivuttuani ja verenpaineen normalisoiduttua laitoin levyn uudelleen soittimeen antaakseni toisen mahdollisuuden, lopputulos: Juoksin hysteerisenä pitkin lumen peittämiä polkuja ja huusin EI EI EI!! Levyn tuottaja ja sovittaja Erich van Tourneaun kertoo, että he miettivät, miltä Elviksen laulut kuulostaisivat, jos ne tehtäisiin tänä päivänä ensimmäistä kertaa. “Levyä tehtäessä halusimme herättää Elviksen sielun ja hengen, mutta samalla pyrimme rakentamaan siltaa hänen musiikkinsa ja tulevien sukupolvien välille.” Minun neuvoni asiaan on yksiselitteinen ja toimiva. Älä milloinkaan korjaa mitään mikä ei ole rikki. Tämän levyn kuultua itse Elvis kääntyisi haudassaan, jos siis olisi kuollut.

Suurta Elvis-fania moinen levy risoo. Ainoastaan Elviksen ja Anna Puun Love me tender –duetto nostaa arvosanaani nollasta seuraavaan mahdolliseen minimiin.

-TimoN-