”Ja Elle lähti lentoon. Hän lensi taas korkealle, kirjahyllyäkin korkeammalle. Kenelläkään koko maailmassa ei ollut niin hienoja vaaleanvihreitä siipiä kuin hänellä, tiesikö niistä edes kukaan? Hänen pitäisi pukea ne joskus, kun hän menisi kouluun. Hän oli tullut taikamaasta. Siellä oli turkooseja vesiputouksia ja hän asui luolassa yhden vesiputouksen takana. Oli paljon puita, joissa kasvoi mandariineja ja persikkaa. Ja Ellellä oli oma metsä, jossa oli villejä mansikoita. Ne osasivat kävellä. Elle katsahti taas alas sängylle, missä…”
Toisessa osiossa kuvaillaan yläasteikäistä Elleä, joka asuu nyt eri paikkakunnalla kuin lapsena. Hänellä on ystäviä ja railakas nuoruus. Pinnan alla on kuitenkin paljon asioita, joista edes paras ystävä ei tiedä.
”Hän hengitti raskaasti ja aloitti. Sana, toinen, kolmas, miksi nyt kaikki tökki, miksei tullut hienoa ajatusta, miksei kynä voinut kirjoittaa vain jotain kaunista, koska sitten olisi voinut olla edes johonkin asiaan tyytyväinen. Elle alkoi sotkea paperia, hakata sitä. Hän painoi kynää, se meni paperista läpi, ja vaikka paperi itki ja aneli lopeta, lopeta, niin Elle ei päästänyt sitä. Tältä minustakin tuntuu! Elle kiljui ajatuksissaan.”
Kolmas osio kuvaa Ellen lukioaikoja, sekoiluja, jotka tuntuvat aina vain jatkuvan. Jokin asia kuitenkin muuttuu ja toivo alkaa herätä niin Ellen kuin lukijankin sisällä.
”Hän oli niin komea, että Ellen silmiä kirveli. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään. Hänelle oli tapahtunut jotain, mies oli kuin taivaasta laskeutunut jumala ja levitteli hyvää oloa kahden metrin säteelle itsestään kuin ruusun terälehtiä. Hän sädehti kuin joku enkeli, vaikka Elle ei ollut koskaan nähnyt enkeleitä, mutta luultavasti tuollaisia ne olivat. Hän oli komeampi kuin viimeksi. Hänellä oli valkoinen t-paita, jossa luki jotain englanniksi, hopeinen risti, syötävät mustat farkut, aika tiukat, ja vyö, jossa oli iso hopea solki.”
Saarela on osannut kuvata tekstissään hyvin tarkkanäköisesti lapsen ajatuksia. Myös nuoruuden kuvaukset ja tunteet on nostettu onnistuneesti esille. Rankasta aiheesta huolimatta hän on kirjoittanut kauniisti. Kirjaa keventää myös runot, joita on sijoitettu tekstiin. Kirja laittoi pohtimaan suuria kysymyksiä. Kuinka vahva on ihmislapsen psyyke? Onko ihmisellä mahdollisuuksia parantua, selviytyä edes osittain? Jonkin aikaa kirjan lukemisen jälkeen aloin pohtimaan tarinaa muiden kirjan henkilöiden näkökulmista. Mitä ne olisivat olleet? Minkälaisia mietteitä Ellen isoäidillä syvällä sisimmässään oli? Tai minkälaisia mielenliikkeitä kauheuksien tekijällä oli? Näiden henkilöiden ajatuksia olisin mielelläni myös lukenut. Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi kuitenkin toiveikas olo.
Rankan aiheen vuoksi suosittelisin kirjaa nuorelle aikuiselle tai aikuiselle lukijalle. Sara Saarelalta on aikaisemmin ilmestynyt syömishäiriöstä kertova nuortenromaani, Mun on pakko (Aikamedia 2011).
T. Heli, Kurikan kirjaston harjoittelija
