Järjestimme vuosittaisen asiakaskyselyn helmikuussa. Vastausaikaa oli Lainan päivästä 8.2. alkaen kaksi viikkoa. Kyselylomakkeita oli jaossa Jalasjärven, Jurvan ja Kurikan kirjastoissa. Vastauksia saimme Jalasjärveltä 26, Jurvasta 11 ja Kurikasta 35. Vastanneiden kesken arvoimme kolme kirjapalkintoa jokaisessa kirjastossa. Voittajat ovat saaneet tiedon arpaonnestaan ja palkinnot on jo noudettu.
Halusimme tietää tänä vuonna kirjaston verkkopalveluiden käytöstä. Verkkopalvelut tunsi noin kolmannes Jurvassa ja Kurikassa vastanneista, Jalasjärvellä alle puolet. Melkein kaikki, jotka tunsivat palvelut, olivat myös käyttäneet niitä.
Käytetyin palvelu oli kaikissa kirjastoissa verkkokirjasto, josta voi hakea aineistoja, tehdä varauksia ja uusia lainoja. Verkkokirjastojen kautta löytyvät myös e-kirjat. Kurikassa ja Jurvassa se on Krannit.net, Jalasjärvellä Lakia-verkkokirjasto. Kurikan kapunginkirjaston aineistot ovat vielä tämän vuoden kahdessa eri tietokannassa. Muutama asiakas oli jo tottunut etsimään aineistoja molemmista. Vuoden lopulla asiaan on tulossa parannus, kun kirjastojen yhteistyö Etelä-Pohjanmaalla etenee.
Toiseksi käytetyin verkkopalvelu oli Facebookissa olevat kirjastojen omat sivut. Jurvan kirjasto perusti omat sivunsa vasta vuoden alussa, joten moni ei ollut niitä vielä löytänyt. Myös kirjaston Instagram-tiliä seurasi muutama vastaaja, samoin tätä Plokkari-blogia.
Tapahtumiin oltiin tyytyväisiä kaikissa kirjastoissa. Monenlaisia tapahtumatoiveita esitettiin: lastentapahtumia, elokuvaesityksiä, stand up –tapahtumia, kirja- ja runoiltoja, harrastajakirjoittajatapaamisia, konsertteja jne. Esiintyjiksi toivottiin mm. Cheekiä, urheilijoita, kirjailijoita, laulajia, terveys- ja muiden alojen asiantuntijoita sekä tubettajia.
Yleisessä palautteessa kiitettiin asiakaspalvelua ja monipuolista toimintaa. Myös kehittämisideoita annettiin: teemanäyttelyjä aineistoista, aukioloaikoihin lisäystä, parempia tietokoneita ja erikielisiä äänikirjoja.
Kiitos palautteesta ja kehittämisideoista! Jotkut niistä pystytään toteuttamaan jo piakkoin. Esimerkiksi lastentapahtumia on tulossa kevään aikana kaikkiin kirjastoihin ja Kurikan kirjastossa järjestetään kesällä harrastajakirjoittajille tapahtumapäivä. Mielenkiintoisina ideoina jäävät muhimaan ja odottamaan toteutusta mm. tubettajien vierailu sekä terveys-, hyvintointi- ja kauneusillat. Joistakin ehdotuksista joudumme valitettavasti toteamaan, että niihin resurssit eivät vain riitä, esim. Cheekin vierailu. Jotkut kehittämisideat ovat meillä jo tarjonnassa olevia palveluja. Näiden kohdalla tiedottaminen ja palvelujen näkyvyyden parantaminen on tärkeää.
Tutustu verkkopalveluihin ja liity seuraajaksi:
Facebook Jalasjärven kirjasto
Facebook Jurvan kirjasto
Facebook Kurikan kirjastot
Instagram Kurikankirjasto
Krannit.net
Lakia.verkkokirjasto.fi
Kirsti
pihlajankevari
11.4.2016
8.4.2016
Uskokaa tai äläkää se on ny LOPPU THE END
Sen verran kauan on tullu ulukohommia teheryksi notta pääsin loppusuoralle sisätöihin pääkirjastohon. Jalasjärven kirjastoauto Puukstaavi tuli vuoren aluusta meirän Präntin avuksi. Jari ja Jarmo teköö ny meirän ulukohommat.
Ensi tuntuu, ettei vanha äijä kerkiä täällä pääkirjastos joka paikkahan ja hakuusis on ollu moniki asia, mutta täs kolomen kuukauren aikana oon oppinu varmahan enemmän kun vuosihin. Päivystykses on mukava, kun siinä on kaveri, jollekka voi joskus, jos siltä tuntuu, niin kertoa elämänviisauksia, tai sitte ei. On ollu päiviä, jolloon hiki ei kyllä oo keriinny kuivua. Sain senki kokia. Asiakkahat on tuon tiskityöskentelyn eherotoon suola, pitää muistaa, notta niitä varte me tiskin takana koitamma teherä parahamma ja auseeratahan kukin omalla tyylillänsä.
Tämä on mun viimeenen päivä täs Firmas ja mä lähären ny enste lomalle, joka on mun viimeenen, kesäkuusta lähtien ei mulle enää lomia myönnellä.
Mä haluan kiittää mun asiakkaita yli 42 vuoren aijalta, monia mukavia muistoja on jääny mielehen.
Ennenkaikkia isoo ikävä jää tykavereita, iliman teitä olis munki auseeraaminen täs työpaikas ollu jokseenki ilotoonta tyhyjän raapimista.
Amen ja Kiitos!
Jouko
Ensi tuntuu, ettei vanha äijä kerkiä täällä pääkirjastos joka paikkahan ja hakuusis on ollu moniki asia, mutta täs kolomen kuukauren aikana oon oppinu varmahan enemmän kun vuosihin. Päivystykses on mukava, kun siinä on kaveri, jollekka voi joskus, jos siltä tuntuu, niin kertoa elämänviisauksia, tai sitte ei. On ollu päiviä, jolloon hiki ei kyllä oo keriinny kuivua. Sain senki kokia. Asiakkahat on tuon tiskityöskentelyn eherotoon suola, pitää muistaa, notta niitä varte me tiskin takana koitamma teherä parahamma ja auseeratahan kukin omalla tyylillänsä.
Tämä on mun viimeenen päivä täs Firmas ja mä lähären ny enste lomalle, joka on mun viimeenen, kesäkuusta lähtien ei mulle enää lomia myönnellä.
Mä haluan kiittää mun asiakkaita yli 42 vuoren aijalta, monia mukavia muistoja on jääny mielehen.
Ennenkaikkia isoo ikävä jää tykavereita, iliman teitä olis munki auseeraaminen täs työpaikas ollu jokseenki ilotoonta tyhyjän raapimista.
Amen ja Kiitos!
Jouko
4.4.2016
Kun se hyysi oikiasti ”RÄJÄHTI”
Täs sitä ny istutahan toiseksi viimeesenä oikiana työpäivänä muistelemas sen kolomannen eli Präntti-auton eresottamuksia. Ulukona aurinko paistaa ja vanha äijä sai pyöräällä oikeen kirpakas pakkaaskelis työpaikalle. Yli neliäkymmentäkaks vuotta on tullu harrastettua työmaapyöräälyä.
2000- luku toi uuret kujehet kirjastoautomarkkinoolle ja meille kouluhallituksen korkiammat voimat antoivat luvan uuren kirjastoauton hankintahan. Soli muutoonki säpinäästä aikaa meikälääselle. Nimittään kun olin aikaasemmin ollu Kirjastoseuran kirjastoautotyöryhymää vetämäs ja valtakunnas kaikki uusia kirjastoautoja haaveelevat soitteli lähes päivittään ja mun olis pitäny tietää uusista kirjastoautoosta kaiken maharollisen, autoon mitä pystyyn, muutoon keskityttihin meirän oman tulevan auton hankintahan.
Perustettihin hankintatyöryhymä, en ny tarkasti muista ketä muita siinä työryhymäs oli, kun Kyllikki, Vuorisen Pekka ja minä. Siihen aikoohin olin käyny useilla kirjastoautopäivillä ja jopa kansainvälisilläki. Halusin uusia tuulia auton sisustukseen ja ulukomuoron suunnitteluhun. Toteuksehen sain suht vapaat käret. Sisustukses nuorten ja lasten osasto jaettihin poikkihyllyyllä erilliseksi osastoksi auton takaosahan, johona myös hyysi sijaattoo. Etuosahan pantihin asiakkahille topattu istuun tiskin etehen ja palautettuja kirjoja varte ankkurootu kirjavaunu keskelle käytävää. Aluuksi tuntuu vähä ahtahalta, mutta se oli tottumiskysymys ja toimii kokemukseni mukahan tosi hyvin, ei ollu auto mikää putkilo, niitä olin kattellu tarpeeksi. Nykyysin meirän aloottama sisustusmalli on yleestyny useisiin muihinki valtakunnan autoohin.
Auton ulukoseinihin piirtelin ovenpuolelle omia rakkahia touhohiiriäni ja kirkon- ja kirjaston profiilin, sekä toisehen kylykehen lyhyrynvalos lukevan hirven. Tarjouskilipaalu tyrehtyy alakuhunsa siihen, kun meille syntyy ajatus hankkia voiman lähteheksi agregaatti. Kiitokori jätti tarjoamatta, kun sieltä ei agregaatin voimaan uskottu ja Auvisen Mikko Kiitokorilta lupas hattunsa syörä, jos vuotta kauemmin kestää. Kesti kumminki 10 vuotta ennenku hommattihin uusi. Toki kauhia meteli siitä aparaatista lähti, notta paikkakunnan kanaloos munittihin varmahan nahkamunia, aina ku Präntti meni ohitte agregaatti päällä.
Meirän Präntti sai aikanansa kovasti mainesta ja kunniaa. Tampereen kirjastoautopäivillä v. 2001 Präntti valittiin valtakunnan toimivimmaksi kirjastoautoksi sekä se sai kaunein kirjastoauto kisassa toisen palkinnon.
Niin meirän Präntti-auton alusta on Scania L 94 merkkinen ja sen päälle koppuloo M. Vähämaa korin ruostumattomasta teräksestä. Präntti alootti kulttuurin levityksen kylille alakuvuoresta 2001.
Kyöstiön Antero, joka on kirjastoautotoiminnan valtakunnan kuru Tampereelta ylipuhuu mut esittelemähän meirän kirjastoauton pilottihanketta nettiyhteydestä ja on-line-lainauksesta kansaanvälisillä Kirjastoautopäivillä Turuus v. 2002.
No härkää sarvista! Suomenkielisen version käännös aiheesta englanniksi oli kovin homma, onneksi kirjastoseura ojensi auttavan kätensä. Sain puolentunnin mittaasen englanninkielisen version aiheesta ”On-line lainaus kirjastoautossa”, jonka sitte räpellin kansaanväliselle kirjastoautoväjelle. Mulla oli vankka kannustajaporukka Lapista, Oula Muoniosta ja Aulis Sodankylästä, sekä Parviaasen Timo Lapualta. Mutta ku vaimo oli päättäny siskoonsa kans tulla yllättäen kattomaan mun esitystä ja ottivat sen viä nauhalle, ei mun mieltä oikeen makiasti keitelly. Sitä nauhaa ei palijoa oo katteltu alkunaurujen jäläkehen. Aulis kyllä sanoo, jotta hyvin se meni, tosin väitti, että ehkä pikkuusen paremmin kuulemma meni erellisehtoona hotellis… varsinki ääntämises olis ehkä kuulemma pikkuusen ollu petraamista. Tottahan mäny kuulin, ku jokku kukkahattutärit sipaji salis, notta ei sitä kyllä nuon lausuta… Henki kuitenki säilyy ja yhteishenki vankistuu…
Kirjastoautot oli Aura-joen rannas parkis ja väkiä rappas mustanansa tutkimas uuren lainausjärjestelmän toimivuutta. Eksoottisimmat tutustujat oli Tonga saarelta ja ne flikat oli oikiasti kiinnostunu kirjastoautotoiminnasta ja olivat kyllä pukeutunu tosi eksoottisihin ja värikkääsihin lakanoohin, ajattelin, notta härän tullen tuos on napaloomista. Noli aiva tosissansa tullu ajatuksena hommata Tongan ensimmäänen kirjastoauto ja kysymyksiä piisas ja ne kuluki mun peräs melekeen koko ehtoon.
Toisille kansainvälisille kirjastoautopäiville lähärimmä porukalla: Hirsimäen Outi tuli Tampereen kirjastoautolla ja mä tulin Parviaisen Timon kans Lapuan kirjastoautolla. Naantalista ylitte ja Ruottin läpi Oslohon komialle Holmenkollenille.
Autoja oli ympäri Eurooppaa monenmoisilla sisustusratkaasuulla varustettuna. Kongressikieli oli englanti, kyllä siä toki joku ruottalaanen yritti selevittää asiansa ruottiksiki, mutta mulla tuppaa ruottinkielestä tulohon näppyjä kielehen. Komiat oli maisemat ja Oslo oli kallis kaupunki. Oli raskas reissu vaikka ei juhulittukaa, tulipahan tehtyä… Ei kun kotia yllättävän leviän Ruottin halaki.
Kansaanväset päivät saatihin taputeltua ja palattihin taas normaalihin elämisen touhuhun, evähiä syötihin ja juteltihin pa…lio ja muistoja ja murehia meni ja tuli. Yks maanantai Lohiluomalla klo 17.45 iski kuitenki oikiasti isoo hätä ja pakko oli ottaa koko apu käyttöhön, eiku hyysihin… kuuma oli ja hiki virtas… onneksi oli vessa, ei ku vetopasuuna kohti orkesterisyvennystä… miksei kansi aukee... no mikä… no se kun se aukes ja kaikki nuotit pitkin seiniä ja virkaalijan naamaa… oli vähän kertynyt painetta. Kirjastoauton ovi sihahti ja kuului, notta onko täällä ketään. Raotin ovea ja kuiskasin, etten juuri nyt ehdi. Minä vain jätän kirjat tiskille, sanoi Helmi-täti ja lähti ja minä hiljaa, notta kiitos ja hei. Panin oven sisälukkohon ja keräälin nuotteja silimiltäni ja rinnuksiltani ja soitin Kyllikille, notta jourun ny pikkuusen lyhentöhön maanantaipäivän aikataulua luonnollisista syistä.
Se partituuri tuli soiteltua mun osaltani ja Präntti on nyt Hautamäen Jarmon käsis. Eres häämöttää ny isoo tuntemaatoon tulevaisuus, jota eläkeaijaksi kutsutahan vai onko se musta aukko, kuka tietää.
Kaikkia ei muista Joukokaa
2000- luku toi uuret kujehet kirjastoautomarkkinoolle ja meille kouluhallituksen korkiammat voimat antoivat luvan uuren kirjastoauton hankintahan. Soli muutoonki säpinäästä aikaa meikälääselle. Nimittään kun olin aikaasemmin ollu Kirjastoseuran kirjastoautotyöryhymää vetämäs ja valtakunnas kaikki uusia kirjastoautoja haaveelevat soitteli lähes päivittään ja mun olis pitäny tietää uusista kirjastoautoosta kaiken maharollisen, autoon mitä pystyyn, muutoon keskityttihin meirän oman tulevan auton hankintahan.
Perustettihin hankintatyöryhymä, en ny tarkasti muista ketä muita siinä työryhymäs oli, kun Kyllikki, Vuorisen Pekka ja minä. Siihen aikoohin olin käyny useilla kirjastoautopäivillä ja jopa kansainvälisilläki. Halusin uusia tuulia auton sisustukseen ja ulukomuoron suunnitteluhun. Toteuksehen sain suht vapaat käret. Sisustukses nuorten ja lasten osasto jaettihin poikkihyllyyllä erilliseksi osastoksi auton takaosahan, johona myös hyysi sijaattoo. Etuosahan pantihin asiakkahille topattu istuun tiskin etehen ja palautettuja kirjoja varte ankkurootu kirjavaunu keskelle käytävää. Aluuksi tuntuu vähä ahtahalta, mutta se oli tottumiskysymys ja toimii kokemukseni mukahan tosi hyvin, ei ollu auto mikää putkilo, niitä olin kattellu tarpeeksi. Nykyysin meirän aloottama sisustusmalli on yleestyny useisiin muihinki valtakunnan autoohin.
Auton ulukoseinihin piirtelin ovenpuolelle omia rakkahia touhohiiriäni ja kirkon- ja kirjaston profiilin, sekä toisehen kylykehen lyhyrynvalos lukevan hirven. Tarjouskilipaalu tyrehtyy alakuhunsa siihen, kun meille syntyy ajatus hankkia voiman lähteheksi agregaatti. Kiitokori jätti tarjoamatta, kun sieltä ei agregaatin voimaan uskottu ja Auvisen Mikko Kiitokorilta lupas hattunsa syörä, jos vuotta kauemmin kestää. Kesti kumminki 10 vuotta ennenku hommattihin uusi. Toki kauhia meteli siitä aparaatista lähti, notta paikkakunnan kanaloos munittihin varmahan nahkamunia, aina ku Präntti meni ohitte agregaatti päällä.
Meirän Präntti sai aikanansa kovasti mainesta ja kunniaa. Tampereen kirjastoautopäivillä v. 2001 Präntti valittiin valtakunnan toimivimmaksi kirjastoautoksi sekä se sai kaunein kirjastoauto kisassa toisen palkinnon.
Niin meirän Präntti-auton alusta on Scania L 94 merkkinen ja sen päälle koppuloo M. Vähämaa korin ruostumattomasta teräksestä. Präntti alootti kulttuurin levityksen kylille alakuvuoresta 2001.
Kyöstiön Antero, joka on kirjastoautotoiminnan valtakunnan kuru Tampereelta ylipuhuu mut esittelemähän meirän kirjastoauton pilottihanketta nettiyhteydestä ja on-line-lainauksesta kansaanvälisillä Kirjastoautopäivillä Turuus v. 2002.
No härkää sarvista! Suomenkielisen version käännös aiheesta englanniksi oli kovin homma, onneksi kirjastoseura ojensi auttavan kätensä. Sain puolentunnin mittaasen englanninkielisen version aiheesta ”On-line lainaus kirjastoautossa”, jonka sitte räpellin kansaanväliselle kirjastoautoväjelle. Mulla oli vankka kannustajaporukka Lapista, Oula Muoniosta ja Aulis Sodankylästä, sekä Parviaasen Timo Lapualta. Mutta ku vaimo oli päättäny siskoonsa kans tulla yllättäen kattomaan mun esitystä ja ottivat sen viä nauhalle, ei mun mieltä oikeen makiasti keitelly. Sitä nauhaa ei palijoa oo katteltu alkunaurujen jäläkehen. Aulis kyllä sanoo, jotta hyvin se meni, tosin väitti, että ehkä pikkuusen paremmin kuulemma meni erellisehtoona hotellis… varsinki ääntämises olis ehkä kuulemma pikkuusen ollu petraamista. Tottahan mäny kuulin, ku jokku kukkahattutärit sipaji salis, notta ei sitä kyllä nuon lausuta… Henki kuitenki säilyy ja yhteishenki vankistuu…
Kirjastoautot oli Aura-joen rannas parkis ja väkiä rappas mustanansa tutkimas uuren lainausjärjestelmän toimivuutta. Eksoottisimmat tutustujat oli Tonga saarelta ja ne flikat oli oikiasti kiinnostunu kirjastoautotoiminnasta ja olivat kyllä pukeutunu tosi eksoottisihin ja värikkääsihin lakanoohin, ajattelin, notta härän tullen tuos on napaloomista. Noli aiva tosissansa tullu ajatuksena hommata Tongan ensimmäänen kirjastoauto ja kysymyksiä piisas ja ne kuluki mun peräs melekeen koko ehtoon.
Toisille kansainvälisille kirjastoautopäiville lähärimmä porukalla: Hirsimäen Outi tuli Tampereen kirjastoautolla ja mä tulin Parviaisen Timon kans Lapuan kirjastoautolla. Naantalista ylitte ja Ruottin läpi Oslohon komialle Holmenkollenille.
Autoja oli ympäri Eurooppaa monenmoisilla sisustusratkaasuulla varustettuna. Kongressikieli oli englanti, kyllä siä toki joku ruottalaanen yritti selevittää asiansa ruottiksiki, mutta mulla tuppaa ruottinkielestä tulohon näppyjä kielehen. Komiat oli maisemat ja Oslo oli kallis kaupunki. Oli raskas reissu vaikka ei juhulittukaa, tulipahan tehtyä… Ei kun kotia yllättävän leviän Ruottin halaki.
Kansaanväset päivät saatihin taputeltua ja palattihin taas normaalihin elämisen touhuhun, evähiä syötihin ja juteltihin pa…lio ja muistoja ja murehia meni ja tuli. Yks maanantai Lohiluomalla klo 17.45 iski kuitenki oikiasti isoo hätä ja pakko oli ottaa koko apu käyttöhön, eiku hyysihin… kuuma oli ja hiki virtas… onneksi oli vessa, ei ku vetopasuuna kohti orkesterisyvennystä… miksei kansi aukee... no mikä… no se kun se aukes ja kaikki nuotit pitkin seiniä ja virkaalijan naamaa… oli vähän kertynyt painetta. Kirjastoauton ovi sihahti ja kuului, notta onko täällä ketään. Raotin ovea ja kuiskasin, etten juuri nyt ehdi. Minä vain jätän kirjat tiskille, sanoi Helmi-täti ja lähti ja minä hiljaa, notta kiitos ja hei. Panin oven sisälukkohon ja keräälin nuotteja silimiltäni ja rinnuksiltani ja soitin Kyllikille, notta jourun ny pikkuusen lyhentöhön maanantaipäivän aikataulua luonnollisista syistä.
Se partituuri tuli soiteltua mun osaltani ja Präntti on nyt Hautamäen Jarmon käsis. Eres häämöttää ny isoo tuntemaatoon tulevaisuus, jota eläkeaijaksi kutsutahan vai onko se musta aukko, kuka tietää.
Kaikkia ei muista Joukokaa
29.3.2016
SAMULI, SAMULI... kuuleeko Samuli
Vuonna 1984 koitti sitte se autuus, notta saatihin uusi kirjastoauto ja julukinen suhteeni Penelopeen päättyi 13 vuoden yhteisen uurastuksen jäläkehen.
Kirjastoauto kastettihin Samuliksi, Samuli Paulaharjun mukaan. Auto oli merkiltänsä Sisu SB 150 ja korin valmistaja oli M. Vähämaa Oy Seinäjoelta. Tuolloon valtionapuhun erellytettihin auton alustan kotimaisuutta eli vaihtoeherot oli vähis. Edistystä Penelopeen oli mm. vessa, joka oli havaattu oikiasti tarpeelliseksi ja radio ja myöhemmin ensin tukiasemapuhelin paloaseman kautta ja myöhemmin oikia kännykkä. Molin aiva seittemännes taivahas.
Sisu oli keskimoottorilla varustettu, ja sen takia paljon hiliaasempi, kun ereltäjänsä. Samuli oli kauhia öljyn syöppö, mutta Sisulla sanoovat, notta kyllä auton öljyä kuuluu syörä.
Vähämaa halus vierä meirän uuren kirjastoauton Mikkelin kirjastoautopäiville v. 1984. Sinne lähärettihin miehis ja vähä naisiski. Oli Hirsimäen Outi, Syväsen Alpo ja mä. Vähä arvoottihin, notta kuka sais ajaa, pantihin reissu kolomehen osaahan, notta kaikki sai tyyrätä, mukamas uutta mahtavaa työkalua. No mä hoirin aluuksi oman osani ja sitte Outi ja Syväsen Alpo tarttuu viimeesenä rattihin Kangasniemellä ja kuinka ollakkaa keskimoottorin syvistä uumenista kuuluu jumalattoman kovaa kolinaa ja vääntyvän metallin kirskettä... ja sitte syvä hiliaasuus... ja sitte Alpolta karkas kauhistunu rääkääsy… EN MÄ MITÄÄ OO TEHENY!!! Ei siinä mitää… vaihreloota vain paskana... tuhannen päreinä.
Kukaa ei koskaa saaanu selevitettyä, mitä OIKIASTI tapahtuu. Onneksi auto oli uusi ja takuu voimas, toki siitä väännettihin jäläkeenpäin tosissaaan.
Sisu auton silloonen ”kenraali” Kari Sarliini vei meirät ja evähät bussilla Mikkelihin. Aamulla Samuli seisoo hotellin eres eikä sitä enää mikää vaivannu… Sisun insiöörit oli tullu helikopterilla Kangasniemelle ja tehneet maharottomasta maharollisen, soli näytön paikka se. Jonsei Samuli muutoon niin herättäny huomiota, niin Mikkelihin tulomatkan kommellukset Kangasniemellä viritteli kovasti keskusteluja.
Kaikesta huolimatta autopäivät vietihin kohtuullisesti läpitte ja mä lähärin yksin tuomahan Samulia Pohojanmaalle. Ennen Jyväskylää sarvipää heräs ja pani kaikki hälyyttimet huutohon ja munat oli vaaras paistua jäährytysveren höyrys, lämpö huiteli taivahis. Kotikonstiin ei palio ollu tehtävis... nestettä kuiteski oli tarpeeksi... KUUMAA… Eipä, kun lämpö ja puhaltimet täysille, notta sain moottorin lämpöä alenemahan. Jo vain hiki tippuu, ulkona oli lähes 30 astetta lämmintä, ja sisällä ainaki 50-60 astetta, soli niinku saunalla olis ajellu Keski-Suomen heltees.
Jyväskyläs pirin taukoa ja ajatteli hakia nestettä notta en janohon kuolisi. Autolle ei tahtonu laillista paikkaa löytyä, niin jätin sen laittomahan paikkahan... Kontiin auton alla kattellen vikaa johoroosta, mutta en löytäny ja kattoon, kun auton vieres näkyy kaharet siniset lahkehet, siinä ne mokelti jotaki ja kiroolivat ja ihimettelivät, notta mihinä kuski on. Mä pistin sitte pääni auton alta esihin ja kohteliaasti tervehriin ja esittelin itteni, vähä ne hämmästyy ja niiltä kuulkaa piisas kysymyksiä enemmän, kun mun lämmön pehemittämä pääni kykeni vastahanottamahan. Kun sain lopuuksi ne ymmärtöhön, nottei täs ny olla tahallansa lähäretty Peräkorvenmaasta sekoottohon Jyväskylän liikennettä. Antoovat luvan pitää autoa siinä parkis ja lupasivat vartioora sitä sen aikaa kun kävin juomas kaffeet ja hajin juotavaa.
Onneksi ehtooksi vähä viileni ja sain auton kunnialla Seinäjoelle, nestettä meni, notta sitä sitte kuseskeltihin monta viikkoa, ku kaikki ei hieksi keriinny.
Palattihin normaalihin päivärutiinihin ja kansalaasille kulietettihin sivistävää, jännittävää, rakkautta ja romantiikkaa kullekki tarpehiensa mukahan.
Kameralainaus syrjäytti Detroitin ja siitä sitten alkoivat omat seikkailut. Merja ei kovin usein kiitoksilla siunannut karhuja tehdessään auton lainakuvien tasoa. Joskus näkyi, useimmin ei, asiakkaat eivät toki tienneet, että mekään emme tienneet, missä kirjamme ovat.
Ja kuinka monta kertaa Korhosen Manun ääni tukiasemapuhelimesta peliästytti, SAMULI, SAMULI, SAMULI kuuleeko Samuli... kuuleeko Samuli kirjaston flikoolla olis jotaki asiaa... SAMULI kuulee...
Siinä sitte tuli johonaki välis toristettua, notta en oo tuhkamuna. Sain klopin, joka pani mun pääni aiva sekaasin, työasiat jäi niinku enemmän taustakuviksi, ku mä olin niin tohkees poijastani. Ensimmääset kolome kuukautta, ku mä tiesin, mitä on tulos ja eikä kotona annettu lupaa kertua kellekkää, kävelin pitkin seiniä, naureskelin, vaikka pultut oli kettinkienvälis, sanoovat töis, notta olin ollu lievästi sanottuna kummallinen. Kuinka ollakkaa vuosituhat vaihtuu ja Samulin mittari tuli täytehen 2001.
Sieltä täältä osapuillensa niinku näin muisteli Jouko
Kirjastoauto kastettihin Samuliksi, Samuli Paulaharjun mukaan. Auto oli merkiltänsä Sisu SB 150 ja korin valmistaja oli M. Vähämaa Oy Seinäjoelta. Tuolloon valtionapuhun erellytettihin auton alustan kotimaisuutta eli vaihtoeherot oli vähis. Edistystä Penelopeen oli mm. vessa, joka oli havaattu oikiasti tarpeelliseksi ja radio ja myöhemmin ensin tukiasemapuhelin paloaseman kautta ja myöhemmin oikia kännykkä. Molin aiva seittemännes taivahas.
Sisu oli keskimoottorilla varustettu, ja sen takia paljon hiliaasempi, kun ereltäjänsä. Samuli oli kauhia öljyn syöppö, mutta Sisulla sanoovat, notta kyllä auton öljyä kuuluu syörä.
Vähämaa halus vierä meirän uuren kirjastoauton Mikkelin kirjastoautopäiville v. 1984. Sinne lähärettihin miehis ja vähä naisiski. Oli Hirsimäen Outi, Syväsen Alpo ja mä. Vähä arvoottihin, notta kuka sais ajaa, pantihin reissu kolomehen osaahan, notta kaikki sai tyyrätä, mukamas uutta mahtavaa työkalua. No mä hoirin aluuksi oman osani ja sitte Outi ja Syväsen Alpo tarttuu viimeesenä rattihin Kangasniemellä ja kuinka ollakkaa keskimoottorin syvistä uumenista kuuluu jumalattoman kovaa kolinaa ja vääntyvän metallin kirskettä... ja sitte syvä hiliaasuus... ja sitte Alpolta karkas kauhistunu rääkääsy… EN MÄ MITÄÄ OO TEHENY!!! Ei siinä mitää… vaihreloota vain paskana... tuhannen päreinä.
Kukaa ei koskaa saaanu selevitettyä, mitä OIKIASTI tapahtuu. Onneksi auto oli uusi ja takuu voimas, toki siitä väännettihin jäläkeenpäin tosissaaan.
Sisu auton silloonen ”kenraali” Kari Sarliini vei meirät ja evähät bussilla Mikkelihin. Aamulla Samuli seisoo hotellin eres eikä sitä enää mikää vaivannu… Sisun insiöörit oli tullu helikopterilla Kangasniemelle ja tehneet maharottomasta maharollisen, soli näytön paikka se. Jonsei Samuli muutoon niin herättäny huomiota, niin Mikkelihin tulomatkan kommellukset Kangasniemellä viritteli kovasti keskusteluja.
Kaikesta huolimatta autopäivät vietihin kohtuullisesti läpitte ja mä lähärin yksin tuomahan Samulia Pohojanmaalle. Ennen Jyväskylää sarvipää heräs ja pani kaikki hälyyttimet huutohon ja munat oli vaaras paistua jäährytysveren höyrys, lämpö huiteli taivahis. Kotikonstiin ei palio ollu tehtävis... nestettä kuiteski oli tarpeeksi... KUUMAA… Eipä, kun lämpö ja puhaltimet täysille, notta sain moottorin lämpöä alenemahan. Jo vain hiki tippuu, ulkona oli lähes 30 astetta lämmintä, ja sisällä ainaki 50-60 astetta, soli niinku saunalla olis ajellu Keski-Suomen heltees.
Jyväskyläs pirin taukoa ja ajatteli hakia nestettä notta en janohon kuolisi. Autolle ei tahtonu laillista paikkaa löytyä, niin jätin sen laittomahan paikkahan... Kontiin auton alla kattellen vikaa johoroosta, mutta en löytäny ja kattoon, kun auton vieres näkyy kaharet siniset lahkehet, siinä ne mokelti jotaki ja kiroolivat ja ihimettelivät, notta mihinä kuski on. Mä pistin sitte pääni auton alta esihin ja kohteliaasti tervehriin ja esittelin itteni, vähä ne hämmästyy ja niiltä kuulkaa piisas kysymyksiä enemmän, kun mun lämmön pehemittämä pääni kykeni vastahanottamahan. Kun sain lopuuksi ne ymmärtöhön, nottei täs ny olla tahallansa lähäretty Peräkorvenmaasta sekoottohon Jyväskylän liikennettä. Antoovat luvan pitää autoa siinä parkis ja lupasivat vartioora sitä sen aikaa kun kävin juomas kaffeet ja hajin juotavaa.
Onneksi ehtooksi vähä viileni ja sain auton kunnialla Seinäjoelle, nestettä meni, notta sitä sitte kuseskeltihin monta viikkoa, ku kaikki ei hieksi keriinny.
Palattihin normaalihin päivärutiinihin ja kansalaasille kulietettihin sivistävää, jännittävää, rakkautta ja romantiikkaa kullekki tarpehiensa mukahan.
Kameralainaus syrjäytti Detroitin ja siitä sitten alkoivat omat seikkailut. Merja ei kovin usein kiitoksilla siunannut karhuja tehdessään auton lainakuvien tasoa. Joskus näkyi, useimmin ei, asiakkaat eivät toki tienneet, että mekään emme tienneet, missä kirjamme ovat.
Ja kuinka monta kertaa Korhosen Manun ääni tukiasemapuhelimesta peliästytti, SAMULI, SAMULI, SAMULI kuuleeko Samuli... kuuleeko Samuli kirjaston flikoolla olis jotaki asiaa... SAMULI kuulee...
Siinä sitte tuli johonaki välis toristettua, notta en oo tuhkamuna. Sain klopin, joka pani mun pääni aiva sekaasin, työasiat jäi niinku enemmän taustakuviksi, ku mä olin niin tohkees poijastani. Ensimmääset kolome kuukautta, ku mä tiesin, mitä on tulos ja eikä kotona annettu lupaa kertua kellekkää, kävelin pitkin seiniä, naureskelin, vaikka pultut oli kettinkienvälis, sanoovat töis, notta olin ollu lievästi sanottuna kummallinen. Kuinka ollakkaa vuosituhat vaihtuu ja Samulin mittari tuli täytehen 2001.
Sieltä täältä osapuillensa niinku näin muisteli Jouko
18.3.2016
Lopun ajan tuntoja!
Tuosta ovesta tuun virallisesti työn syriähän kohta viimeesiä kertoja.
Painan läpyskän tunnistimehen ja astun tupahan. Ajattelen täs ittekseni sitä ensimmäästä kertaa tuolla nykyysen nuorisotaloon vintis, kun kävelin Kyllikin puheelle ja sanoon lujaa haluavani kiriastoautohommihin, ku virka oli kerran auki. Vaikka ei mulla ollu eres raskahan kaluston korttia viä… Toki olin Suvisalamen opis hakemas korttia ja oli mulla toki toristuski siitä... Kumma kyllä sain viraan ja siitä alakoo Suokkahan äiteen vanhimmalle poijalle yli neliäkymmentäkaksvuotinen kirjastoautotyösarka. En ollu kyllä se ensimmäänen kirjastoautoviekaalija Kurikas. Kunnia kuuluu Ritolan Paulille ja sen jäläkihin Kotirannan Lea kokeeli palan aikaa ennen mun aikaani vuoren 1974 aluusta.
Ensimmäänen työkalu oli nimeltänsä Penelope merkiltänsä Foortti 192. Soli vähä sellaanen ruostumahan taipuvaanen ja pikkuusen palio äänekäs, nuon sisällepäin, ku moottori oli keulas justihin korvan juures. Kylymä soli talavella ja taivahan kuuma kesällä. Sen valamisti Kiitokori Kausalasta. Mutta sillä kuitenkin levitettihin sivistystä ja lukuelämyksiä sen aijan ihimisille ympäri Kurikkaa. Ei ollu ratiota eikä puhelinta.
Ensimmäänen reissu yksin oli mielehenpainuva, kun Peräkorvenmaas valittin väärän tienhaaran ja sain perähäni hyväjalakaasen mummaihimisen, joka tuli juosten peräs ja huitoo kauhiasti, no havaattin sen kuiteski ja pirätin ja ihimettelin, kun tie vain kapeni. Ei mitää, mumma saavutti mut ja sai viestinsä sanottua, notta tällä tiellä ei pääse kääntymähän... ja se on väärä valinta Polovenkylähän. Sen jäläkihin en ookkaa urallani eksyny... En mä silloonkaa eksyksis ollu, olin opintoreissulla, kun pörötin puolitoista kilometriä kapialla tosi lumisella tiellä ja pimiäs. Sitä en unohra ja kun ajokokemustakaa ei viä häävisti ollu keriinny kertymähän, aiva tuores kortti plakkaris.
Siihen aikahan, kun alootin oli vielä kyläkauppoja ympäri kyliä: Pöyry, Anttila, Orhaanen, Eteläpohojanmaa, Vuorenmäki, Risku, Ketonen, Hissa Mietaalla ja Lohiluomalla ja Osuuskauppoja lähes joka kyläs. Nykyään ei taira olla kyläkauppoja kun Latvala Luovan kyläs. Kouluusta on mun työurani alakamisen jäläkehen pantu penskat mualle sivistymähän ainaski Salon, Myllykylän, Juonen, Levin, Polven, Kampin ja Oppahan kouluulta. En kyllä kovin mielelläni ottaasi syytä niskoolleni. Silloon 70-luvulla koulujen ja kirjastoauton välinen yhteestyö oli viä aika lailla hakuusis, oli jopa jokunen koulu, joka ei sallinu kirjastoauton vierailuja häirittemäs koulutyötä. Onneksi ne aijat on olleet ja menneet.
Muistelen joskus seittemänkymmen luvulla, kun Poloven osuuskaupan pihas oli koko kaupan henkilökunta ja puoli kylää pelekäämäs julumettua ukkoosmyräkkää joka kurmootti polovenkylälääsiä tuntikausia. On se niinki, että ei taivahan isä hylykää, vaikka joskus koetteloo.
Meirän ensimmääses kirjastoautos ei sellaasta ylellisyyttä, kun ”hyysiä” ollut laisinkaan, joten hädän tullen oltiin luonnon armoilla. Olimma ollu lomaalemas johonaki Kreikan saarella ja sieltä toin tuliaasena vattataurin, josta muorostuu olemattoman isoo riesa työsnäni. Se oli yks torstaipäivä elokuus 70-luvun lopulla, kun vatta ei meinannu totella normaali työaikalakia ja asetuksia mutta muistin vanhojen viisahien sanonehen, notta siihen löytyy keinot… Hain kaupasta Kalifornian herkkuja eli luumuja kolome pussia ja paiskasin kaikki kerralla naaamarihini, ja ajattelin, notta son siinä...
Niinhän soli, että luulo ei ollu tieron väärtti, kun olin pysäkillä Lohiluomalla keskellä justihin puitua viliapeltua ja kyykyyn auton takana iliman mitää intimiteettisuojaa tuskissani ja kuunteli selekäni takaa polokupyörän kettinkien kitinää ja ajattelin, notta kylän ainua naimatoon ikäneito joutuu kohtaamahan näjyn, josta se ei ehkäpä seleviä… oliskohan seki ollu mun syy.
Penelopen huollot tehtihin pääosin Kurikan Foorttilla tuos nykyyses ST-1:n markilla, joutuu raukka aika useen käymäs hakemas tukia ja kannustusta, mutta olihan siä tuttuja ja luotettavia korjaussetiä, jokka jaksoo kannustaa.
Penelope palveli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hippiajan henges kunnialla elinkaarensa loppuun vuotehen 1984, vaikka helemat oli ruostees, ne oli ku haulikolla ammuskeltu ja kun tallia ei ollu mihinä olis voinu lämmitellä, piti kyriötellä talavisin pihalla nykyysen nuorisotaloon, silloosen neuvolan takapihalla. Monena aamuna talavisin oli työ ja tuska saara työkalu käyntihin ja lämpeemähän ennen taipalehelle lähtöä. Kesääsin se oli kun paistinuuni, ilimastoontia ei osattu silloon viä uneksiakkaa. Ei kuiteskaa jääny pahat muistot, olihan se kuitenki mun ensimmäänen syvempi suhure kiriastoautoohin.
Muisteli Jouko
Painan läpyskän tunnistimehen ja astun tupahan. Ajattelen täs ittekseni sitä ensimmäästä kertaa tuolla nykyysen nuorisotaloon vintis, kun kävelin Kyllikin puheelle ja sanoon lujaa haluavani kiriastoautohommihin, ku virka oli kerran auki. Vaikka ei mulla ollu eres raskahan kaluston korttia viä… Toki olin Suvisalamen opis hakemas korttia ja oli mulla toki toristuski siitä... Kumma kyllä sain viraan ja siitä alakoo Suokkahan äiteen vanhimmalle poijalle yli neliäkymmentäkaksvuotinen kirjastoautotyösarka. En ollu kyllä se ensimmäänen kirjastoautoviekaalija Kurikas. Kunnia kuuluu Ritolan Paulille ja sen jäläkihin Kotirannan Lea kokeeli palan aikaa ennen mun aikaani vuoren 1974 aluusta.
Ensimmäänen työkalu oli nimeltänsä Penelope merkiltänsä Foortti 192. Soli vähä sellaanen ruostumahan taipuvaanen ja pikkuusen palio äänekäs, nuon sisällepäin, ku moottori oli keulas justihin korvan juures. Kylymä soli talavella ja taivahan kuuma kesällä. Sen valamisti Kiitokori Kausalasta. Mutta sillä kuitenkin levitettihin sivistystä ja lukuelämyksiä sen aijan ihimisille ympäri Kurikkaa. Ei ollu ratiota eikä puhelinta.
Ensimmäänen reissu yksin oli mielehenpainuva, kun Peräkorvenmaas valittin väärän tienhaaran ja sain perähäni hyväjalakaasen mummaihimisen, joka tuli juosten peräs ja huitoo kauhiasti, no havaattin sen kuiteski ja pirätin ja ihimettelin, kun tie vain kapeni. Ei mitää, mumma saavutti mut ja sai viestinsä sanottua, notta tällä tiellä ei pääse kääntymähän... ja se on väärä valinta Polovenkylähän. Sen jäläkihin en ookkaa urallani eksyny... En mä silloonkaa eksyksis ollu, olin opintoreissulla, kun pörötin puolitoista kilometriä kapialla tosi lumisella tiellä ja pimiäs. Sitä en unohra ja kun ajokokemustakaa ei viä häävisti ollu keriinny kertymähän, aiva tuores kortti plakkaris.
Siihen aikahan, kun alootin oli vielä kyläkauppoja ympäri kyliä: Pöyry, Anttila, Orhaanen, Eteläpohojanmaa, Vuorenmäki, Risku, Ketonen, Hissa Mietaalla ja Lohiluomalla ja Osuuskauppoja lähes joka kyläs. Nykyään ei taira olla kyläkauppoja kun Latvala Luovan kyläs. Kouluusta on mun työurani alakamisen jäläkehen pantu penskat mualle sivistymähän ainaski Salon, Myllykylän, Juonen, Levin, Polven, Kampin ja Oppahan kouluulta. En kyllä kovin mielelläni ottaasi syytä niskoolleni. Silloon 70-luvulla koulujen ja kirjastoauton välinen yhteestyö oli viä aika lailla hakuusis, oli jopa jokunen koulu, joka ei sallinu kirjastoauton vierailuja häirittemäs koulutyötä. Onneksi ne aijat on olleet ja menneet.
Muistelen joskus seittemänkymmen luvulla, kun Poloven osuuskaupan pihas oli koko kaupan henkilökunta ja puoli kylää pelekäämäs julumettua ukkoosmyräkkää joka kurmootti polovenkylälääsiä tuntikausia. On se niinki, että ei taivahan isä hylykää, vaikka joskus koetteloo.
Meirän ensimmääses kirjastoautos ei sellaasta ylellisyyttä, kun ”hyysiä” ollut laisinkaan, joten hädän tullen oltiin luonnon armoilla. Olimma ollu lomaalemas johonaki Kreikan saarella ja sieltä toin tuliaasena vattataurin, josta muorostuu olemattoman isoo riesa työsnäni. Se oli yks torstaipäivä elokuus 70-luvun lopulla, kun vatta ei meinannu totella normaali työaikalakia ja asetuksia mutta muistin vanhojen viisahien sanonehen, notta siihen löytyy keinot… Hain kaupasta Kalifornian herkkuja eli luumuja kolome pussia ja paiskasin kaikki kerralla naaamarihini, ja ajattelin, notta son siinä...
Niinhän soli, että luulo ei ollu tieron väärtti, kun olin pysäkillä Lohiluomalla keskellä justihin puitua viliapeltua ja kyykyyn auton takana iliman mitää intimiteettisuojaa tuskissani ja kuunteli selekäni takaa polokupyörän kettinkien kitinää ja ajattelin, notta kylän ainua naimatoon ikäneito joutuu kohtaamahan näjyn, josta se ei ehkäpä seleviä… oliskohan seki ollu mun syy.
Penelopen huollot tehtihin pääosin Kurikan Foorttilla tuos nykyyses ST-1:n markilla, joutuu raukka aika useen käymäs hakemas tukia ja kannustusta, mutta olihan siä tuttuja ja luotettavia korjaussetiä, jokka jaksoo kannustaa.
Penelope palveli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hippiajan henges kunnialla elinkaarensa loppuun vuotehen 1984, vaikka helemat oli ruostees, ne oli ku haulikolla ammuskeltu ja kun tallia ei ollu mihinä olis voinu lämmitellä, piti kyriötellä talavisin pihalla nykyysen nuorisotaloon, silloosen neuvolan takapihalla. Monena aamuna talavisin oli työ ja tuska saara työkalu käyntihin ja lämpeemähän ennen taipalehelle lähtöä. Kesääsin se oli kun paistinuuni, ilimastoontia ei osattu silloon viä uneksiakkaa. Ei kuiteskaa jääny pahat muistot, olihan se kuitenki mun ensimmäänen syvempi suhure kiriastoautoohin.
Muisteli Jouko
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)