pihlajankevari

pihlajankevari

5.1.2011

9 syytä lukea Luupäät

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta Jeff Smithin yhdeksänniteisesen Luupäät sarjakuvan ensimmäisen lehden (Bone 1#) julkaisusta. Kiitokseksi tein 9 kohtaisen listan miksi upposin Luupäiden tarinaan neljännen kerran.

I Trilogia: Se Mahtava Henkilökatras

1) Luupäät
Tarinan Luupää-kolmikko on mitä mainion. Leppo Luupää on kirkasotsainen ja hyväsydäminen sankari, joka saa kenet tahansa nukahtamaan lukemalla näille Moby Dickiä. Taavetti T. "Tahvo" on roopesetämäinen Luumäen entinen porho, jonka ahneuden ja kitsauden vuoksi serkuskolmikko ajetaan kotikaupungista ulos. Auvo, joukon pisin, on myös tyhmin ja täydellinen optimisti, joka seuraa Tahvon käskyjä kunnon duunarin tavoin ja harvoin lannistuu.

Luupäät ovat sympaattisia, hauskoja ja erehtyväisiä persoonia, joiden edesottamuksia seuraa mielellään. Erityisesti Tahvon ja Auvon keskinäiset jutut ovat kultaa.

2) Olga-mummu
Olga on rautamuori, tiukkailmeinen ja vahva kuin härkä, juoksee lehmien kanssa kilpaa ja körmyyttää konnia. Muu henkilökaarti (poislukien Luupäät, joita Olga ojentaa tämän tästä) seuraavat auttamatta jäljessä, vaan eivät ole kalpeita pahvihahmoja nekään. Romuluinen ja urhea tavernoitsija Viljami (kuten melkein kaikki laaksolaiset) ottaa yhteen Tahvon kanssa. Alfaurosten sarvienkolistelun muoto on usein vedonlyönti, jossa Tahvo huijaa ja juonii minkä ehtii. Salamyhkäinen punainen lohikäärme hiippailee Lepon jäljissä sigge suussa ja viljelee vihjailuja. Venlasta, Olgan vilpittömästä tyttärentyttärestä, kuorituu isoäitinsä kaltainen voimanpesä. Laakson muut otukset ja ihmiset saavat nekin omat äänensä kuuluviin ötököistä salaseuroihin.

3) Rottaoliot
Rottaoliot, karvaiset miehet tai "typerät, typerät rottaoliot", etupäässä toverit piirakanhimoinen ja äreä, edustavat tarinan pahaa voimaa persoonallisella tyylillään. Rottaoliotoverukset ovat sen verran koomisia pahiksia, että on uskomatonta, miten Smith on silti saanut rottaoliolaumasta uskottavan uhan. Uhka tiivistyy häjyyn ja sitkeään, karvaista t-rexiä muistuttavaan rottaolioiden pomoon Pääjehuun, pahansuopuutta tihkuvaan Kaapukäteen ja myyttiseen Heinäsirkkojen Herraan, joka käskee pimeässä ja hallitsee unia.

Vastavoimat ovat yhtälailla persoonallisia kuin päähenkilöt.

II Trilogia: Se Suuri Tarina

1) Dialogi
Smithin henkilöiden keskustelut huumoripitoisuudeltaan väkeviä. Persoonat pulahtelevat puhtaasti pintaan puhekuplissa, joita harvoin ängetään reunojamyöden täyteen. Auvon, Lepon ja Tahvon välinen dialogi on hulvatonta ja kun siihen lisätään vielä rautamuori Olga, joka saa asiat selkiintymään jopa Tahvon kanssa, sekä Viljami, joka ei saa, meininki nousee aika korkealle. Myös rottaoliotoverusten sanailu saa nauramaan. Dialogin aarreaitta on kuitenkin Auvo. Smith pääsee parhaimmillaan hervottomiin sfääreihin Auvon kautta oli vastinparina kuka tahansa.

2) Eeppisyys
Tarina on selkeän tolkienilainen: pienet ja vähäpätöisenoloiset Luupäät joutuvat suurten tapahtumien keskukseen. Loppua kohden konflikti Kaapukäden joukkoja vastaan kasvaa täysimittaiseksi sodaksi, jossa keskushenkilöiden toimet ovat ratkaisevia täydellisen tuhon uhan alla. Fantasia kasvaa pienestä mittavaksi sujuvasti ja viihdyttävästi.

3) Mielikuvitus
Smith kolkuttelee kliseitä, mutta saa niistä omannäköisiään. Puhuvien eläinten, arpisten sotureiden ja karvaisten miesten sekoituksessa löytyy yllätyksiä ja omituisuuksia, joita ei edeltä arvaisi. Smith leikittelee mittasuhteiden kanssa ja heittää sekaan kourallisen uniin keskittyvää mystiikkaa, jonka mausta allekirjoittanut ei niin piittaa, ja hämmentää lohikäärmekauhallisella vihollislaumasoppaa ja löytyyhän mausteeksi sitä muinaista voimakasta esinettäkin, fantasian ja sadun perusainesta, mutta hienovaraisesti säästellen.

Smithin kyky kiertää ja kierrättää kliseitä on erinomaisen oivaltava. Myyttisen tarinan perusainekset ovat kasassa, niitä ei voi välttää tämän tyylisessä kertomuksessa, mutta ne käsitellään melkein tunnistamattomaksi.

III Trilogia: Se Erinomainen Ammattitaito


1) Kuvitus
Jeff Smithin siveltimen jälki on puhtaan selkeää. Luupäät kumartavat kunnioittavasti Walt Kellyn kuin myös ankkamestari Carl Barksin suuntaan. Henkilöt ja ahtaat tilat ovat mainiosti kuvitettuja. Valoisat ja varjoisemmat kuvat välittävät tunnelmaa. Välillä maisema käy turhan ilmavaksi ja viitteelliseksi, varsinkin laajojen tilojen kuvaukset jäävät vaille tarpeellista yksityiskohtaisuutta, mutta kuvitus ei muuten silmiä särje.

2) Kerronta
Luupäiden lukeminen on jouhevaa touhua. Smith käyttää paljon lähes identtisiä ruutuja luoden onnistuneesti koomisen vaikutelman sellaista tarvitessaan ja toiminnan kuvaaminen onnistuu häneltä yhtä hyvin, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Parasta ovat Lepon pakomatkat, joiden käänteet ovat vauhdikkaita ja yllättäviä. Tarina rullaa saumattomasti, eikä kerronta töki juuri missään vaiheessa. Smith hallitsee ruudut ja ruutujen välisten taukojen käytön. Kunkin kappaleen ensimmäisellä sivulla Smithillä on usein kuitenkin pientä häikkää. Kappaleen avaavat sivut ovat lähes aina mallia: yksi yli puolisivuinen suurempi ruutu ja kaksi pienempää sen alla, mikä ei aina toimi hyvin.

3) Koska lukeminen kannattaa aina!


Epilogi: Ja On Siitä Muukki Tykänny!

-ttt

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti