Vihrein mies ja rahasta tappava

Alan Moore, Stephen Bissette ja John Totleben
Rämeen olento
Egmont 2010

Jacamon ja Matz
Tappaja
Apollo 2010

Alan Moore tarttui kehnosti kaupallisesti menestyneen Rämeen olennon ohjaksiin 80-luvun alkupuolella. Se oli hänen likimain ensimmäinen työnsä amerikkalaiselle DC-kustantamolle. Se avasi hänen tiensä käsikirjoittajien kärkikastiin, eikä ansiotta. Rämeen olento, Swamp Thing, oli jotain täysin uutta. Se hylkäsi Comics Code-sensuurin ja sen kohde yleisö oli yksinomaan aikuiset. Mooren käsissä Swamp Thingistä tuli myynti- ja arvostelumenestys ja Mooren erinomaisuuden rohkaisemana DC hankki lisää eurooppalaisia, eritoten brittiläisiä, käsikirjoittajia sarjakuvilleen (mm. eräs vähemmän tunnettu Gaiman oli näitä herroja). Suomeksi Rämeen olento seikkaili Kalma -nimisessä lehtivainajassa 90-luvun alussa ja näistä sarjoista on Egmontin Rämeen olento lähes täysin koottu.

Rämeen olento -kokoelma koostuu juonilankojen sitomisosasta "Loose Ends", jonka kuvittajana toimivat Dan Day ja John Totleben, ja kahdesta kokonaisesta juonikaaresta, joissa kynään tarttuu Dayn sijasta Stephen Bissette. Suomalaiselle lukijalle häiritsevintä on taustalla kasvava tarina, jota ei suomeksi olla saatu (pessimistinä sanon, ettei koskaan saadakaan), mutta kun sen jättää huomiotta, on käsissä kaksi erinomaista tarinaa.

Mooren käsikirjoitus on (fanipoika!) erinomainen ja hänen henkilöhahmonsa ovat psykologisesti ehjiä ja uskottavia. Kuvituksesta olen kahta mieltä. Pääsääntöisesti pidän Bissetten ja Totlebenin kynänjäljestä, se on tunnelmallista ja synkkää, mutta useissa kohtauksista ei hevillä selviä mitä tapahtuu. Rämeen olento on klassikko, ensimmäinen Mooren sarjakuva, joka teki tietä uudenlaiselle valtavirtasarjakuvalle (Vartijat taisi olla se toinen). Mooren 80-luvun alun ideat ovat tuntuvat tuoreilta vielä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin.

Jacamonin ja Matzin Tappaja ei sitten maittanutkaan aivan samalla tavalla.

Tappaja kertoo tappajasta, joka tappaa rahasta ja sitten homma menee pieleen ja muuta vähemmän yllättävää tapahtuu. Persoonattoman ja epäsympaattisen murhamiehen nihilistinen, tylsä, kliseinen ja turruttava monologi säestää yhdentekevyyttä kahden ensimmäisen tarinan aikana taukoamatta. Viimeisessä osassa dialogin määrä moninkertaistuu, mutta vähästä se on helppoa, ja se tulee liian myöhään, eikä sarjakuva parane kuin minimaalisesti. Jacamonin kuvitus on tosin upean värikylläistä. Toiminnan kuvaus on sitten toista maata: se vaihtelee keskiverrosta todella huonoon.

Tappaja on olevinaan rankka. On murhia, paljasta pintaa ja välinpitämätön päähenkilö, joka tupakoi. Koko onnettomuuden kruunaa päähenkilön kanssa pahvisuudesta kilpailevat sivuhenkilöt ja koko opukseen tyystin kyllästynyt lukija.

Ps. Hyllystä löytyy myös Robert Crumbin Genesis, jota en lukenut, koska sen teksti vaikutti olevan lähes yhtä puisevaa kuin Tappajan, eikä sellaista kuukaudessa paljoa jaksa.

-ttt