Mikko Ketola & Anssi Rauhala
Professori Anni Isotalon tutkimuksia
Marian Koodi
Valkoisen meren timantit
Bosporin helmi
Vatikaanin vanki
Minerva (2006, 2006, 2007, 2009)
Kranneista

Ketolan ja Rauhalan Isotalon tutkimuksia sarjan ensimmäinen osa ilmestyi Da Vinci -koodin pahimman buumin aikaan. Marian koodin kulmassa komeilee häpeilemättömänä mukaelma Da Vincin Vitruviaan miehestä, jota kiertää teksti: Suomalainen Da Vinci mysteeri. Mies näyttää peukkua kaikilla neljällä kädellään: "Älä ota tätä vakavasti." Muiden albumien kansissa ei Da Vinci-koodilla hehkuteta. Ne kaikki henkivät tietynlaista perinteellisen eurooppalaisen seikkailusarjakuvan henkeä.

Tekijöiden saamat vaikutteet on aistittavissa helposti. Rauhala on jopa omistanut sivun 38 Bosporin helmessä François Walthérylle, lentoemäntä Natashan luojalle. Walthéry-vaikutteet ovat Rauhalan kynässä muutenkin ilmeiset. Ketola on kirkkohistorian dosentti (mm. kirjoittanut opuksen Opus Deistä) ja hän vaikuttaa saaneen oppinsa Indiana Jones- sekä James Bond-elokuvista Da Vinci-koodin lisäksi.

Kirkkohistoria on läsnä Isotalon kaikissa tutkimuksissa, mutta ei läheskään yhtä etäännytetysti kristinuskosta kuin Indyissä. Paavit ja muut kirkonkihot pärstäilevät ruuduissa ja ottavat aktiivisesti osaa tarinaan. Epäuskottavuuden rajoja ei vain kolkutella, niiden läpi kävellään. Aihepiiri ei ole ongelmaton, eikä Ketolassa ole rohkeutta käsitellä sitä ennakkoluulottomasti. Koko sarjaa vaivaa sinisilmäinen ja mustavalkoinen munattomuus. Se kätketään leppoisan naiivilla asenteella. Etelä-pohjaaset sukulaaset keokätköölevät ittensä Venäjälle täysin selittämättömästi, kuin sammakko taskussa, ja vainajat Mannerheim ja UKK juonivat timantteja Neuvostoliitosta Turhapurojen tyyliin, mutta vailla hilpeää anarkistisuutta. Iso Paha Globus Dei on raha-valta-uskovainen järjestö, jonka suojelupyhimys näyttää olevan Pontius Pilatus, koska oikeilla kirkoillahan ei ole mitään intressejä rahan ja vallan akselilla. Vatikaania pahiten rasittava ongelma on tietysti naisten asema kirkossa, joka saa kardinaalit käymään turpakäräjiä keskenään.

Rauhalan kuvitus on pääsääntöisesti hyvällä mallilla: taustoihin on perehdytty, hahmot ovat ilmeikkäitä ja cameot tunnistettavissa, tosin toimintakohtauksissa ei ole mitään vauhtia. Suurimmat ongelmat ovat Ketolan tarinankerronnassa. Konservatiivisesta ruutujaosta ei poiketa kuin kerran pari ja useimmin ontuen, eikä dialogi tunnu missään vaiheessa todelliselta, paitti pohojalaasten kans toimitelles, silloon ku mitää juonta ei eres pyriitä viemähän tialokilla etehempäin. Se on sääli, sillä kirkkohistoriaan liittyvät knoppitiedot ja tutkimusten kohteet ovat mielenkiintoisia.

Rasittavinta sarjassa on kuitenkin "Isossa Pahassa Myrskyävässä Linnassa On Iso Paha Järjestö Jolla On Iso Paha Pomo" -kliseen rehaaminen mukaan kuvioihin Valkoisen meren timanteissa. Globus Dein motiivit ovat lahjattomasti kirjoitetun hatarat, eikä sen toimintatavoissa ole mitään järkeä. Marian koodissa Globus Dei oli kasvoton järjestö, joka toimi jännitteenä paljon paremmin ilman valko- tai vaalea-tukkaista Päävihollista. Antagonistin hiustenvärin hienoinen muutos on vielä pientä, mutta Paavin muodonmuutos kahden sivun välillä Ratzingeristä joksikin muuksi on suorastaan naurettavaa.

Valkoisen meren timantit on muutenkin sarjat rumin tekele. Se on niin kiireessä hutaistun oloinen, että silmät alkavat vuotaa. Sen tarina on kömpelö, juonenkuljetus raahaavaa ja kuvituksessa on keskeneräisyyttä varsinkin albumin loppuosassa: lyijykynäluonnokset näkyvät, tekstityksen apuviivat on pyyhkimättä ja väritys vaihtelee hyvästä luokattomaan sekä taustoja ei ole keritty enää piirtää. Valkoisen meren timantit ilmestyi samana vuonna kuin Marian koodi, joka on ensimmäinen ja samalla sarjan paras. Ne muodostavat vastakohtien parin hyvästä todella huonoon. Toinen on huoliteltu ja viimeistelty, toinen kiireessä kyhätty. Onneksi albumien laatu normalisoituu Timanttien rimanalituksen jälkeen.

Valkoisen meren timanttien takakannessa mainitaan, että Anni Isotalo on neuvokas sankari. Sitä ei käytetä enää seuraavissa kahdessa albumissa ja syystä. Mitä neuvokasta on sankarissa, jolle hätätilanteissa kaikki tarvittavat tiedot ja auttajat tulevat järjestään deus ex machina, pahimmillaan täysin selittämättömästi kuin koiralauma puskasta puskaan, tai kömpelösti selittäen? Ainoastaan yhdessä kohtaa Isotalo panee konnille kampoihin, mutta ei voita sitäkään tappelua ilman auttavaa kättä, muista ongelmista hänet pelastetaan tavalla tai toisella, selitykset tulevat latteasti lautasella ja älylliset oivalluksen hetket ovat noloja ja harvassa.

Marian koodissa on sarjan kirkkain hetki: toistuma, joka sitoo tarinan historian ja nykyisyyden, ja parhaimmat lohkaisut Da Vincin koodi -turistimatkalla olevien suomalaisten toimesta sekä hauskin viittaus, kun Da Vincin Viimeistä ehtoollista lainataan. Isotalon tutkimuksissa on muitakin pikku detaljeja, joista erikoisin on, että Anni Isotalon kirjoittama kirja on omahyväiseltä tuoksahtavasti sama, jonka Ketola on kirjoittanut itse.

Lukiko nämä mielellään? Rauhalan kuvitus on oivaa, jotkin Ketolan ideat toimivat, mutta ainoastan Marian koodi on oikeastaan hyvä, kaksi muuta menevät ajantappona ja Timantit voi lukea vastalääkkeenä, jos on saanut yliannostuksen laatua.

-ttt