Karmeita kauhujen kakaroita!

Kauhukakaraperinne elää edelleen sarjakuvissa. Se on katkeamaton lenkki suoraan Wilhelm Buschin 1865 tekemästä Max ja Moritz -kuvakertomuksesta, jossa pahanilkiset pojat tekevät julmuudessaan kauhuelokuville helposti pärjääviä kepposia. Ensimmäiset sanomalehtisarjakuvat, Hogan's Alley/Yellow Kid ja maailman pitkäikäisin sarjakuva Kissalan pojat, ottivat kauhukakarat aiheikseen. Niiden suosio oli huima ja keppostelevat keskenkasvuiset ovat kirmanneet ruutujen sisällä siitä asti, usein joku kiukkuinen uhri perässään. Perinteen maineikkain ja parhain on Bill Wattersonin Lassi ja Leevi, jonka kaltaista suosiota, eikä laatua, ole sitä ennen, eikä sen jälkeen, sanomalehtisarjakuvassa nähty.

Aikojen saatossa kauhukakara on säilyttänyt tietyt ominaispiirteensä ja omaksunut sujuvasti uusia. Kauhukakara on aina kauhukakara: ympäristöstä, ajasta, sosiaalisesta asemasta ja perhesuhteista huolimatta. Kauhukakara selviytyy kaikista vaikeuksista silkalla asenteella. Estottomassa, mutta viattomassa häirikössä on jotakin sympaattista ja pysyvää. Lukija antaa pienet pahantahtoisuudet herkästi anteeksi, kunhan keppostelija joutuu vastuuseen. Poikkeuksena tosin, kun kepposen kohde on ilkeä ja ylimielinen ja selkeästi ansaitsi oppitunnin.

Kauhukakara toimii erehdyksen ja rangaistuksen kehässä ja kokee fyysistä kipua, koska kauhukakaraa ei kukaan onnistu alistamaan. Kauhukakaralla on silmä mustana, mutta leuka pystyssä ja uusi kolttonen mielessä. Mäjähdykset, räjähdykset, läiskähdykset, potkut ja parahdukset säestävät kauhukakaran kiivasta elämää kaiken uuden ja ihmeellisen keskellä.

Ja mikään ei ole niin ihmeellistä kuin sukupuoliasiat.

Kauhukakaraperinteen ranskalaiset jatkajat, Titeuf ja Pikku Piko, toimivat rohkeammilla areenoilla kuin konservatiiviset ameriikan serkkunsa. Mille ei Yhdysvalloissa uskalleta vitsailla, hekotellaan avoimesti vanhassa Euroopassa. Koska kauhukakarat ovat useimmin poikia, kuten tekijänsäkin, on maailman ihmeellisin asia yleensä nainen. Kun tietämättömyytensä sokaisemat, sosiaalisesti kömpelöt pojat yrittävät ottaa selvää suuresta arvoituksesta aivottoman innokkaan uteliaisuutensa ruokkimana, voi lähes kuulla miten heidän pyöreissä kalloissaan surisevat vuvuzelat kuin ampiaiset ennakoiden katastrofia. Aina ei kuitenkaan kohtalo ole julma, sillä silloin tällöin sinnikkyys palkitaan päätä pyörittävällä pusulla poskelle. Pitäähän pyrkimykset palkita välillä, muuten matka tyssäisi tyystin.

Kaiken munillepotkimisen ja kommunikointikompuroinnin jälkeen niin Titeuf kuin Pikku Pikokin virnuilevat leveästi. Elämä on enimmäkseen kamppailua, mutta uteliaat oppivat ja jos ei jatka eteenpäin, ei pääse perille. Sarjakuvien kauhukakarat selviytyvät. He ovat sinnikkäitä, sitkeitä ja määrätietoisia ja, vaikka vanhemmilleen harmaita aiheuttaisivatkin, palkitsevia, sillä mikään ei ole hauskempaa kuin kasku kauhukakarasta, paitsi muisto.

Kauhukakaruus on maailmanlaajuinen ilmiö. Sen eurooppalaiset jatkajat eivät häpeä kuulumistaan tähän dynaamisen uusiutuvan energian jatkumoon, jonka lukijat eivät väsy, lopu tai lakkaa nauramasta, kuten eivät kauhukakaratkaan.

-ttt