Lopun ajan tuntoja!

Tuosta ovesta tuun virallisesti työn syriähän  kohta viimeesiä kertoja.

Painan läpyskän tunnistimehen ja astun tupahan. Ajattelen täs ittekseni sitä ensimmäästä kertaa tuolla nykyysen nuorisotaloon vintis, kun kävelin Kyllikin puheelle ja sanoon lujaa haluavani kiriastoautohommihin, ku virka oli kerran auki. Vaikka ei mulla ollu eres raskahan kaluston korttia  viä… Toki olin Suvisalamen opis hakemas korttia ja oli mulla toki toristuski  siitä... Kumma kyllä sain viraan  ja siitä alakoo Suokkahan äiteen vanhimmalle poijalle yli neliäkymmentäkaksvuotinen kirjastoautotyösarka. En ollu kyllä se ensimmäänen kirjastoautoviekaalija  Kurikas. Kunnia kuuluu  Ritolan Paulille ja sen jäläkihin Kotirannan Lea kokeeli palan aikaa ennen mun aikaani vuoren 1974  aluusta.

Ensimmäänen työkalu oli nimeltänsä Penelope merkiltänsä Foortti 192. Soli vähä sellaanen ruostumahan taipuvaanen ja pikkuusen palio äänekäs, nuon sisällepäin, ku moottori oli keulas justihin korvan juures. Kylymä soli talavella ja taivahan kuuma kesällä. Sen valamisti Kiitokori Kausalasta. Mutta sillä kuitenkin levitettihin sivistystä ja lukuelämyksiä sen aijan ihimisille ympäri Kurikkaa. Ei ollu ratiota eikä puhelinta.

Ensimmäänen reissu yksin oli mielehenpainuva, kun Peräkorvenmaas valittin väärän tienhaaran ja sain perähäni  hyväjalakaasen  mummaihimisen, joka tuli juosten peräs ja huitoo kauhiasti, no havaattin sen kuiteski ja pirätin ja ihimettelin, kun tie vain kapeni. Ei mitää, mumma  saavutti mut ja sai viestinsä sanottua, notta tällä tiellä ei pääse kääntymähän... ja se on väärä valinta Polovenkylähän. Sen jäläkihin en ookkaa urallani eksyny... En  mä silloonkaa eksyksis ollu, olin opintoreissulla, kun pörötin puolitoista kilometriä kapialla tosi lumisella tiellä ja pimiäs. Sitä en unohra ja kun ajokokemustakaa ei viä häävisti ollu keriinny kertymähän, aiva tuores kortti plakkaris.

Siihen aikahan, kun alootin oli vielä kyläkauppoja ympäri kyliä: Pöyry,  Anttila, Orhaanen, Eteläpohojanmaa, Vuorenmäki, Risku, Ketonen,  Hissa Mietaalla ja Lohiluomalla  ja Osuuskauppoja lähes joka kyläs. Nykyään ei taira olla kyläkauppoja kun Latvala Luovan kyläs. Kouluusta on mun työurani alakamisen jäläkehen pantu penskat mualle sivistymähän ainaski Salon, Myllykylän, Juonen, Levin, Polven, Kampin ja Oppahan kouluulta. En kyllä kovin mielelläni  ottaasi syytä niskoolleni. Silloon 70-luvulla  koulujen ja kirjastoauton välinen yhteestyö oli viä aika lailla hakuusis, oli jopa jokunen koulu, joka ei sallinu kirjastoauton vierailuja häirittemäs koulutyötä.  Onneksi ne aijat on olleet ja menneet.

Muistelen  joskus  seittemänkymmen luvulla, kun Poloven osuuskaupan pihas oli koko kaupan henkilökunta ja puoli kylää pelekäämäs julumettua ukkoosmyräkkää  joka kurmootti polovenkylälääsiä  tuntikausia. On se niinki, että ei taivahan isä hylykää, vaikka joskus koetteloo.

Meirän ensimmääses kirjastoautos ei sellaasta ylellisyyttä, kun ”hyysiä” ollut laisinkaan, joten hädän tullen oltiin  luonnon armoilla. Olimma ollu lomaalemas johonaki  Kreikan saarella ja sieltä toin tuliaasena vattataurin, josta muorostuu olemattoman isoo riesa työsnäni. Se oli yks torstaipäivä elokuus 70-luvun lopulla, kun vatta ei meinannu totella normaali työaikalakia ja asetuksia  mutta muistin vanhojen viisahien sanonehen, notta siihen löytyy keinot… Hain kaupasta Kalifornian herkkuja eli luumuja kolome pussia ja paiskasin kaikki kerralla naaamarihini, ja ajattelin, notta son siinä...

Niinhän soli, että luulo ei ollu tieron väärtti, kun olin pysäkillä Lohiluomalla keskellä justihin puitua viliapeltua ja kyykyyn auton takana iliman mitää intimiteettisuojaa  tuskissani ja kuunteli selekäni takaa polokupyörän kettinkien kitinää ja ajattelin, notta kylän ainua naimatoon ikäneito joutuu kohtaamahan näjyn, josta se ei ehkäpä seleviä… oliskohan seki ollu mun syy.

Penelopen huollot tehtihin pääosin Kurikan Foorttilla tuos nykyyses  ST-1:n markilla, joutuu raukka aika useen käymäs hakemas tukia ja kannustusta, mutta olihan siä tuttuja ja luotettavia korjaussetiä, jokka jaksoo kannustaa.

Penelope palveli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta  hippiajan henges kunnialla elinkaarensa loppuun vuotehen 1984, vaikka helemat oli ruostees, ne oli ku haulikolla ammuskeltu ja kun  tallia ei ollu mihinä olis voinu lämmitellä, piti kyriötellä talavisin pihalla nykyysen nuorisotaloon, silloosen neuvolan takapihalla. Monena aamuna talavisin oli työ ja tuska saara työkalu käyntihin ja lämpeemähän ennen taipalehelle lähtöä. Kesääsin se oli kun paistinuuni, ilimastoontia ei osattu silloon viä uneksiakkaa. Ei kuiteskaa jääny pahat muistot, olihan se kuitenki mun ensimmäänen syvempi suhure kiriastoautoohin.

Muisteli  Jouko